— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!… — alkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä olisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui Aljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin kimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama jumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie mennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin… minä puhuin äsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša… Ljoša, lohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!
— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša surullisesti.
— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä Grušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota kyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse näkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai hänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?
— Jos näen hänet, niin kysyn, — mutisi Aljoša hämillään.
— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu. Hän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun kanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä et saa mennä hänen luokseen, et saa!
— Eikä se ole hyväkään, isä, se ei ole ollenkaan hyvä.
— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän juoksi pois?
— Hän lähetti Katerina Ivanovnan luo.
— Rahoja hakemaan? Pyytääkö hän rahoja?
— Ei, ei rahoja hakemaan.