— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan jäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.
— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja toista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään hänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän… no… no, sanalla sanoen »sanomaan jäähyväiset»?
— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? — huudahti Aljoša.
— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se nainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri estettävä pääsemästä taloon.
— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus päättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa elää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?
— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen? Tämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan, minkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden mukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta toivoa?
— Eihän kuitenkaan toisen kuolemaa?
— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki ihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä puhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento syö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin samoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen tappaa hänet, mitä?
— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään!
Enkä luule Dmitrinkään voivan…
— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan häntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän vapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua konnana, — lisäsi hän hymyillen.