— Älä vain ärsyttele, pyydän, muuten taas tulee semmoinen juttu kun silloin sen hanhen johdosta.
— Peloittaako sinua?
— Älä naura, Kolja, totisesti minä pelkään. Isä suuttuu hirveästi.
Minua on ankarasti kielletty olemasta sinun seurassasi.
— Älä pelkää, tällä kertaa ei tapahdu mitään. Päivää, Nataša, — huudahti hän eräälle katoksensa alla seisovalle kaupustelijattarelle.
— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä kaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.
— Se on hyvä, että olet Marja, hyvästi.
— Voi sinä koiranleuka, tuskin sinua maasta näkee, mutta suu käy.
— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi Kolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut puheillaan eikä hän tätä.
— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua enkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit, siinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!
Toiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan Marjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin puoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin suuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei meikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen sininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli tummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot. Hän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti uhkailla Koljaa nyrkillään.