— Minä tunnen sinut, — huuteli hän vihaisesti, — minä tunnen sinut!
Kolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa, milloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen kanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla, mahdotonta oli muistaakin kaikkia.
— Tunnet? — kysyi hän mieheltä ivallisesti.
— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin hölmö.
— Se onkin parempi sinulle. No, minulla ei ole aikaa hyvästi!
— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä tunnen sinut! Taasko sinä härnäät?
— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui
Kolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.
— Kuinka niin, ettei minun?
— Niin, ei sinun.
— Kenen sitten? Kenen sitten? No, sano, kenen?