— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut teille, ei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte hävetä.
— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa kyllä vaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen hampaitaan.
— Osasitte ihan oikeaan. Viisas tulette olemaankin.
Ivan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen ja poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja häneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla loisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan muodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan Smerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin syytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin silloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš. »Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»… Ja hänelle muistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä yönä isänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt tuo muisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi paikalleen aivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin sitä, se on totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa! Tahdoinko minä murhaa, tahdoinko?… Täytyy tappaa Smerdjakov!… Jos minä en uskalla nyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata elääkään!…» Ivan Fjodorovitš meni silloin kotonaan käymättä suoraan Katerina Ivanovnan luo ja pelästytti hänet tulollaan: hän oli kuin mieletön. Hän kertoi Katerina Ivanovnalle koko keskustelun Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä myöten. Hän ei voinut rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä huolimatta, asteli koko ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti, omituisesti. Viimein hän istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani päänsä molempien käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:
— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti minä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin häntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos vain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen murhaaja.
Kuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi paikaltaan, meni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti lippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se sama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle »matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli Dmitri oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa kirjoittanut Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän oli kohdannut kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin, sen Katerina Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja silloin riensi Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan, mutta iltayöstä hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä itsensä asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän ja paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön, monisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista kuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman kiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka häntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten hän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää tuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja laajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien juopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa annettu, oli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja sen takapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen monisanaisuudelle nähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli kirjoittanut täyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit poikittain jo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:
»Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle takaisin kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta hyvästi myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan hankkia kaikilta ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen kallonsa ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois. Menen pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä itse jää hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi lurjus. Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi: niin on helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö kuin sinun lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään liian hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan sen, joka on minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois Itään, jotta en tietäisi kenestäkään. Hänestäkään en tahdo tietää, sillä et sinä yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!
P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi, niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla, ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta varastaneen tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole varas, vaan murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon, jotta seisoisi eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.
PP.S. Suutelen jalkojasi, jää hyvästi!
PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja. Silloin en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin olen veressä! Tapa minut!