Orja ja vihamies
D. Karamazov.»
Kun Ivan oli lukenut »asiakirjan», niin hän tuli täysin vakuutetuksi. Murhaaja oli siis hänen veljensä eikä Smerdjakov. Ei Smerdjakov, siis ei myöskään hän, Ivan. Tämä kirje sai yhtäkkiä hänen silmissään matemaattisen todistuksen merkityksen. Hänellä ei voi enää olla mitään epäilyksiä, etteikö Mitja olisi syyllinen. Semmoista epäluuloa, että Mitja oli voinut murhata yhdessä Smerdjakovin kanssa, ei koskaan ollut Ivanin mielessä ollut eikä se sopinut yhteen tosiseikkain kanssa. Ivan oli täydellisesti rauhoittunut. Seuraavana aamuna hän tunsi vain halveksimista muistellessaan Smerdjakovia ja tämän ivallisia puheita. Muutaman päivän kuluttua hän ihan ihmetteli, kuinka oli voinut niin syvästi loukkaantua tämän epäluuloista. Hän päätti halveksia Smerdjakovia ja unohtaa hänet. Näin meni kuukausi. Smerdjakovista hän ei enää kysynyt keneltäkään mitään, mutta kuuli pari kertaa sivumennen tämän olleen hyvin sairaana ja päästään sekaisin. »Hän kuolee hulluna», sanoi hänestä kerran nuori lääkäri Varvinski, ja tämä jäi Ivanille mieleen. Tämän kuukauden viimeisellä viikolla Ivan itse alkoi tuntea olevansa hyvin huonovointinen. Lääkärin kanssa, jonka Katerina Ivanovna oli Moskovasta tilannut ja joka oli saapunut juuri vähän ennen kuin tuomio julistettiin, hän oli jo käynyt neuvottelemassa. Ja juuri tähän aikaan hänen suhteensa Katerina Ivanovnaan kärjistyivät äärimmilleen. He olivat ikäänkuin kaksi toisiinsa rakastunutta vihamiestä. Katerina Ivanovnan hetkelliset, mutta voimakkaat kiintymyksen puuskat Mitjaan saivat Ivanin aivan raivostumaan. Omituista oli, että ihan viimeiseen kohtaukseen saakka, jonka kuvasimme tapahtuneen Katerina Ivanovnan luona, kun sinne saapui Mitjan luota Aljoša, ei hän, Ivan, ollut koko kuukauden aikana kertaakaan kuullut Katerina Ivanovnan epäilevän Mitjan syyllisyyttä huolimatta kaikista tämän »palaamisista» takaisin Mitjan ystäväksi, joita Ivan niin suuresti vihasi. Merkillistä on sekin, että hän tuntien vihaavansa Mitjaa päivä päivältä yhä enemmän samalla ymmärsi, ettei hän vihannut häntä Katjan »palaamisten» takia, vaan nimenomaan siksi, että hän oli tappanut isän! Hän tunsi ja tiesi tämän itse täydelleen. Siitä huolimatta hän kymmenkunta päivää ennen tuomion lankeamista kävi Mitjan luona ja esitti tälle pakosuunnitelman, — suunnitelman, jonka hän ilmeisesti oli jo kauan sitten miettinyt. Paitsi tärkeintä syytä, joka oli saanut hänet astumaan tämmöisen askelen, vaikutti siihen myös eräs Smerdjakovin pikku sana, joka oli raapaissut hänen sydämeensä parantumattoman haavan, nimittäin se, että hänelle, Ivanille, muka oli edullista, että hänen veljeään syytettiin, sillä silloin isältä peritty rahasumma kohoaa hänen ja Aljošan osalta neljästäkymmenestätuhannesta kuuteenkymmeneentuhanteen. Hän päätti omasta puolestaan uhrata kolmekymmentätuhatta järjestääkseen Mitjan paon. Palatessaan silloin tämän luota hän oli hirveän surullisella ja ahdistuneella mielellä: hänestä oli äkkiä alkanut tuntua, ettei hän tahdo pakoa ainoastaan sen vuoksi, että saisi uhrata kolmekymmentätuhatta ja parantaa sydämeensä raapaistun haavan, vaan jostakin muustakin syystä. »Senköhän vuoksi, että sydämessäni minäkin olen samanlainen murhaaja?» kysyi hän itseltään. Jokin kaukainen, mutta polttava tuska kirveli hänen sieluaan. Tärkeintä oli, että koko tämän kuukauden aikana hänen ylpeytensä oli kärsinyt, mutta tästä edempänä… Tarttuessaan asuntonsa ovikellon ripaan sen jälkeen kuin oli keskustellut Aljošan kanssa ja päättäessään yhtäkkiä mennä Smerdjakovin luo Ivan Fjodorovitš toimi erään erikoisen, yhtäkkiä hänen rinnassaan kiehahtaneen pahastumisen vallassa. Hän oli äkkiä muistanut, miten Katerina Ivanovna äsken juuri oli huudahtanut hänelle Aljošan läsnäollessa: »vain sinä, yksistään sinä olet saanut minut uskomaan, että hän (t.s. Mitja) on murhaaja!» Muistettuaan tämän Ivan ihan jähmettyi: ei koskaan elämässä hän ollut koettanut saada Katerina Ivanovnaa vakuutetuksi, että murhaaja on Mitja, päinvastoin hän oli vielä epäillyt itseään hänen edessään silloin kun oli palannut Smerdjakovin luota. Päinvastoin hän, Katerina Ivanovna, oli pannut silloin hänen eteensä »asiakirjan» ja näyttänyt toteen veljen syyllisyyden. Ja nyt juuri hän yhtäkkiä huudahtaa: »Minä olen itse ollut Smerdjakovin luona!» Milloin hän on ollut? Ivan ei tietänyt mitään tästä. Katerina Ivanovna ei siis ole niinkään vakuutettu Mitjan syyllisyydestä! Ja mitä on Smerdjakov saattanut hänelle sanoa? Mitä, mitä hän on hänelle sanonut? Kauhea viha syttyi Ivanin sydämeen. Hän ei käsittänyt, miten hän oli voinut puoli tuntia aikaisemmin antaa noitten Katerina Ivanovnan sanojen livahtaa ohitseen rupeamatta silloin heti huutamaan. Hän jätti ovikellon sikseen ja lähti rientämään Smerdjakovin luo. »Minä tapan hänet kenties tällä kertaa», ajatteli hän matkalla.
8.
Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona
Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen kuin oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen, tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä osassa kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä, vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli suonenvetoa. Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen, pienikokoisen miehen, jolla oli yllään paikattu talonpoikaisviitta ja joka kulki polvitellen, murisi ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä riitelemästä ja alkoi käheällä humalaisen äänellä laulaa laulua:
Jussi Pietariin on mennyt, enkä häntä odota.
Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja alkoi taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä samaa laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä vihaa häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi äkkiä hänet. Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä ylhäältäpäin nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin toistensa kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä voimakkaasti Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena luotaan. Mies lensi pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki jäätyneeseen maahan, voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja vaikeni. Ivan harppasi hänen luokseen.
Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!» ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.
Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s. Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin pois, eivät tahtoneet sitä juoda.