— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.
— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te kuitenkaan keskustelko hänen kanssaan kovin kauan… — pyysi Maria Kondratjevna.
Ivan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.
Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla, mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla olevista penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso, nahalla päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa oli jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja, jossa oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä, vaan näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän katseen Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän tämän tulosta. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli tullut hyvin laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien alukset olivat siniset.
— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš pysähtyen. — Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu päällystakkianikaan. Minne täällä voi istuutua?
Hän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja istuutui.
— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta: oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?
Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa poispäin hänestä.
— Mitä sinä? — huudahti Ivan.
— En mitään.