— Mitenkä et mitään?
— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.
— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?
— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov halveksivasti ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän katsoi tätä raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka hän oli kiinnittänyt Ivaniin tämän käydessä kuukautta aikaisemmin hänen puheillaan.
— Itse näytte olevan sairas, olette mennyt huonon näköiseksi, kasvonne ovat ihan surkeat, — lausui hän Ivanille.
— Anna minun terveyteni olla, puhu siitä, mitä sinulta kysytään.
— Mutta miksi silmänne ovat tulleet keltaisiksi, valkuaiset ovat aivan keltaiset? Onko teillä kovia vaivoja?
Hän naurahti halveksivasti ja alkoi sitten yhtäkkiä nauraa täyttä kurkkua.
— Kuule, minä sanoin sinulle, etten lähde luotasi vastausta saamatta! — huudahti Ivan hirveästi suuttuneena.
— Miksi te ahdistelette minua? Miksi kiusaatte minua? — lausui
Smerdjakov kärsivästi.