Ivan vavahti. Hänen mieleensä muistui Aljoša.
— Minä tiedän, etten minä… — sopersi hän,
— Tie-dät-te? — puuttui Smerdjakov taas puheeseen. Ivan hypähti pystyyn ja tarttui hänen olkapäähänsä:
— Sano kaikki, iljetys! Sano kaikki!
Smerdjakov ei vähääkään pelästynyt. Hän kiinnitti vain Ivaniin katseensa, jossa kuvastui järjetön viha.
— Tepä siis olettekin tappanut, jos niin on, — kuiskasi hän hänelle raivoissaan.
Ivan vaipui tuolille aivan kuin harkiten jotakin. Hän naurahti vihaisesti.
— Tarkoitatko sinä yhä sitä silloista? Sitä mitä viime kerrallakin?
— Viime kerrallakin seisoitte edessäni ja ymmärsitte kaikki, ymmärrätte nytkin.
— Ymmärrän vain sen, että sinä olet hullu.