— Antakaa olla… ei tästä ole puhumista! — viittasi Smerdjakov taas kädellään. — Tehän puhuitte silloin itse kaiken aikaa, että kaikki on luvallista, miksi te siis nyt olette niin levoton, te itse? Tahdottepa mennä itseänne vastaan todistamaankin… Mutta siitä vain ei tule mitään! Ette mene todistamaan! — päätti Smerdjakov taas lujasti ja varmana.
— Saat nähdä! — lausui Ivan.
— Se on mahdotonta. Te olette kovin viisas. Rahaa te rakastatte, minä tiedän sen, kunniaa rakastatte myös, sillä te olette hyvin ylpeä, naisen suloa te rakastatte määrättömästi, mutta ennen kaikkea tahdotte elää rauhallisessa tyytyväisyydessä ja ettei tarvitsisi kumartaa ketään, — sitä te rakastatte eniten. Te ette tahdo ainaiseksi turmella elämäänne ottamalla oikeudessa päällenne sellaisen häpeän. Te olette niinkuin Fjodor Pavlovitš, kaikkein enimmän, kaikista lapsista te kaikkein enimmän olette hänen kaltaisensa, teillä on samanlainen sielu kuin heillä.
— Sinä et ole tyhmä, — sanoi Ivan aivan kuin hämmästyneenä; veri tulvahti hänen kasvoihinsa. — Minä luulin ennen, että sinä olet tyhmä. Sinä olet nyt vakava! — huomautti hän katsoen yhtäkkiä Smerdjakovia ikäänkuin uusilla silmillä.
— Ylpeydessänne luulitte minua tyhmäksi. Ottakaa rahat. Ivan otti kaikki kolme setelinippua ja pisti ne taskuunsa käärimättä niitä mihinkään.
— Minä näytän ne huomenna oikeudessa, — sanoi hän.
— Ei kukaan usko teitä siellä; teillä on nyt riittävästi omiakin rahoja, otitte lippaastanne ja toitte. Ivan nousi paikaltaan.
— Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen tähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!
— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä omituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään, — lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen niin rohkea mies!
— Huomiseen! — huudahti Ivan ja liikahti lähteäkseen.