— Odottakaa… näyttäkää minulle ne vielä kerran.

Ivan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli niitä noin kymmenen sekuntia.

— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan Fjodorovitš! — huudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.

— Mitä tahdot? — käännähti Ivan jo mennessään.

— Hyvästi!

— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta. Lumimyrsky jatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti, mutta alkoi sitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin fyysillistä», ajatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt valahtanut hänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta lujuutta: lopussa oli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä kiusannut koko viimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu», ajatteli hän onnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui johonkin ja oli vähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi jalkojensa juuressa kumoon lyömänsä pienen miehen, joka yhä edelleen makasi siinä samassa paikassa tunnottomana ja liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan peittänyt lumella hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi hänet lähelle itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni ja kolkutti sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta pikkuporvaria, joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen poliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa. Pikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti kuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa tuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa niin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja kuinka hän tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että tämä juttu vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan Fjodorovitš oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne tänne ja tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä huomiseen nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi pysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan olisin kulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän paleltuu… Kuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!» ajatteli hän samalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun siellä päättelivät, että minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan kotinsa kohdalle hän yhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta herännyttä kysymystä: »Eikö ole aivan heti, nyt juuri, mentävä prokuraattorin luo ja ilmoitettava hänelle kaikki?» Hän ratkaisi kysymyksen kääntymällä taas taloonsa päin: »Huomenna kaikki samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja — omituista — melkein koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä itseensä hävisi silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle huoneeseensa, niin jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään niinkuin muisto tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta ja inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja oli ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle teekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon hän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään pyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi vaipua uneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin hetkinä hänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt kaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi silloin tällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin. Näin tapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui kiinteästi yhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus nousi hänen kasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen voimakkaasti päätään molempia käsiään vastaan ja kuitenkin vilkuillen entiseen pisteeseen, vastapäisen seinän luona olevaan sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin ärsytti, jokin esine teki rauhattomaksi, kiusasi.

9.

Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen.

Minä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki, jolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes jonkin verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten ajassa hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä iltana, juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli kokonaan saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia itsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan ole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että hänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla tahdonponnistuksella onnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin ilmeneminen toivoen tietysti kokonaan voittavansa sen. Hän tiesi, ettei ollut terve, mutta häntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt lähestyvinä hänen elämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla esillä, sanoa sanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa itseään itsensä edessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken Moskovasta saapuneen lääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna, kuten aikaisemmin olen maininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta tilannut. Kuunneltuaan ja tarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen päätökseen, että hänellä on jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut yhtään ihmetellyt erästä tunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle tehnyt. »Hallusinaatiot ovat teidän nykyisessä tilassanne hyvin mahdollisia», päätti tohtori, »vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi… yleensä on välttämätöntä ryhtyä vakavasti parantamiseen, hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy huonosti». Mutta Ivan Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut ottanut järkevää neuvoa varteen eikä käynyt makuulle terveyttään hoitamaan: »Olenhan minä pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun — niin sitten on eri asia, lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti hän viitaten kädellään. Hän siis istui nyt melkein itsekin tietäen hourailevansa ja, kuten jo sanoin, katseli itsepintaisesti jotakin vastapäisen seinän luona olevalla sohvalla näkyvää esinettä. Siinä olikin yhtäkkiä istumassa joku, Jumala tiesi millä tavoin sisään tullut, sillä hän ei silloin vielä ollut siinä, kun Ivan Fjodorovitš Smerdjakovin luota palatessaan oli tullut huoneeseensa. Se oli joku herrasmies tai paremmin sanoen erästä määrättyä lajia oleva venäläinen gentlemanni, ei enää nuori, »qui frisait la cinquantaine», kuten ranskalaiset sanovat, jonkin verran harmaata tummissa, jokseenkin pitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa ja pujoparrassa. Hänen yllään oli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän räätälin valmistama, mutta jo kulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten valmistettu eikä enää ollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan varakas maailmanmies ei ollut sellaista pitänyt enää kahteen vuoteen. Liinavaatteet ja pitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli samanlaista kuin hyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet, jos tarkasti niitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli nukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta olivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää käytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu, jonka vieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias tänä vuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta varsin heikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä gentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten kukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän oli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut tuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin saakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen elämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän oli muuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka kuljeskeli vanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet vastaan hänen sopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen huomioon senkin, että hän joka tapauksessa sentään on kelpo mies, jonka voi kutsua pöytäänsä mihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti vaatimattomalle paikalle. Tällaiset elätit, sopuisaluonteiset gentlemannit, jotka osaavat kertoa juttuja, järjestää korttipelin ja jotka eivät ollenkaan pidä mistään tehtävistä, jos semmoisia tahdotaan heille antaa, — ovat tavallisesti yksinäisiä miehiä, joko naimattomia tahi leskimiehiä, joilla mahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän lapsensa ovat kasvatettavina aina jossakin kaukana, joittenkin tätien luona, joita gentlemanni ei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa seurassa, koska hän ikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta sukulaisuudesta. Lapsistaan hän vieraantuu vähitellen kokonaan, saa heiltä silloin tällöin nimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja vastaakin niihin toisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät oikeastaan ilmaisseet hyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan näköiset ja valmiit asianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista ystävällisyyttä. Kelloa hänellä ei ollut, mutta sen sijaan kilpikonnanluinen lornjetti mustassa nauhassa. Oikean käden keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus, jossa oli huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti eikä tahtonut aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri niinkuin elätti, joka juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen varatusta huoneesta olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on vaiti, koska isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä jotakin; mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun isäntä aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista huolestumista.

— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi, sanon vain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo saadaksesi tietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta tietää mitään hänestä, unohdit varmaankin.