— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa tulivat huolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin… Muuten nyt on kaikki samantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän itsekseen. — Entä sinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, — tämä täytyi minun itseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin alakuloinen! Kun sinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun kuiskanneen sen enkä itse muistaneeni?
— Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa on väkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään todistukset auta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen vuoksi, että näki ylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän jo sitä ennen tahtoi uskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit… minä pidän heistä kovin paljon… ajattelehan, he otaksuvat olevansa hyödyksi uskolle, koska heille pirut toisesta maailmasta näyttävät sarviaan. Se on, muka, jo niin sanoaksemme aineellinen todistus siitä, että toinen maailma on olemassa. Toinen maailma ja aineelliset todistukset, huhhei! Ja jos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun olemassaolo, niin on vielä tietymätöntä, onko Jumalankin olemassaolo todistettu. Minä tahdon lukeutua idealistien seuraan ja rupean siinä harjoittamaan oppositsionia: »realisti siis, mutta ei materialisti, hehee!»
— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän äärestä. — Minä olen nyt kuin houreissa… tietysti minä hourailen… lörpötä mitä tahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua raivostumaan niinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin… Tahdon kävellä huoneessa… Toisinaan minä en näe sinua enkä kuule ääntäsikään, niinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä sinä vätystelet, sillä minä itsehän siinä puhun etkä sinä! En vain tiedä, nukuinko viime kerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani! Nyt minä kostutan pyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni, ehkäpä sinäkin paranet.
Ivan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli sanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin huoneessa.
— Minua miellyttää, että meistä on tullut suorastaan sinut, alkoi ääni.
— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka teitittelemään sinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää… ja päälakea… Mutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos et voi mennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja, sinähän olet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla! Mutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua hullujenhuoneeseen!
— C'est charmant — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa hahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti. Mutta, asiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan ihmettelen: jumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua todellakin jonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin itsepintaisesti tahdoit väittää viime kerralla…
— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan raivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet haamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen, että jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä olet minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta… minun ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein iljettävimpien ja typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta mielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun kanssasi…
Annahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn luona kävit Aljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä saanut tietää häneltä! Mistä sinä tiedät, että hän käy luonani?» Minuahan sinä muistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä sentään uskoit, uskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi gentlemanni lempeästi nauraa.
— Niin, se oli luonnon heikkous… mutta minä en voinut uskoa sinua. Minä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties minä silloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla…