—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa nimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen luostarinvanhin Zosiman takia.
— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi
Ivan taas nauraa.
— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet tänään paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja minä ymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös…
— Pidä suusi kiinni päätöksestä! — huusi Ivan rajusti.
— Ymmärrän, ymmärrän, c'est noble, c'est charmant, sinä menet huomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut… c'est chevaleresque.
— Ole vaiti, minä annan sinulle potkut!
— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut päämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä haamulle ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää, hauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen kohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi, milloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!
— Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan. — Sinä olet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri sitä, mitä minä jo ajattelen… etkä kykene sanomaan minulle mitään uutta!
— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on minulle vain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja arvokkaasti.
— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät ajatukseni.
Sinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en jaksa
sietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! — lausui
Ivan hampaitaan kiristellen.