— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut siten otettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille ominaisen ja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen kunniantunnon puuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta… en sano, että olen hyvin kunniallinen, mutta… tavallisesti on seurapiireissä pidetty selviönä, että minä olen langennut enkeli. Jumal'auta, minä en osaa kuvitella, millä tavoin minä koskaan olen voinut olla enkeli. Jos olen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei ole synti, että on sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen kunnon miehen maineessa ja elän miten sattuu koettaen olla miellyttävä. Minä rakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on minua paneteltu! Täällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu elämäni niinkuin se todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua kaikkein enimmän. Minähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä on haavetta, ja siksi minä rakastankin teidän maista realismianne. Täällä teillä on kaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on geometria, mutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä yhtälöitä! Minä kuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä muutun maan päällä taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua miellyttääkin, että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki teidän tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko kuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä kauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua, mutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa painavaan kauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo. Minun ihanteenani on — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä vilpittömin mielin, jumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni lopussa. Minua on ruvennut myös miellyttämään terveyden parantaminen täällä luonanne: keväällä liikkui täällä rokkotauti, minä menin lastenhoitolaan ja annoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit, miten tyytyväinen olin sinä päivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa slaavilaisten veljien hyväksi!… Mutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö, sinä et tänään ole ensinkään niinkuin tavallisesti, — jatkoi gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti. — Minä tiedän, että sinä kävit eilen lääkärissä… no, miten on terveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?
— Hölmö! — tokaisi Ivan.
— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän minä oikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain. Voithan olla vastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä…
— Hölmö, — toisti Ivan.
— Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna sellainen reumatismi, että muistan sen vieläkin.
— Pirulla reumatismi?
— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa muodossa. Kun ruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin. Satanas sum et nihil humanum a me alienum puto.
— Kuinka, kuinka? Satanas sum et nihil humanum… se ei ole tyhmää pirun sanomaksi!
— Olen iloissani, että puheeni lopulta oli mieleen.
— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan yhtäkkiä aivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut päähäni, se on omituista…