— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on oikein sanottu. Je pense, donc je suis, sen minä tiedän varmasti, mutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala ja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se todellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun minäni johdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa aikojen alusta ja yksin… sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti puheeni, sillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat tappelemaan.
— Kertoisit mieluummin jonkin anekdootin! — lausui Ivan kärsivästi.
— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän keskusteluaihettamme, tai oikeastaan se ei ole anekdootti, vaan muuten vain, legenda. Sinä soimaat minua uskon puutteesta: »Näet etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän minä ole ainoa sellainen, kaikilla meillä on nyt asiat sekaisin, ja se kaikki johtuu teidän tieteistänne. Niin kauan kuin vielä oli atomeja, viisi aistia, neljä alkuainetta, niin kaikki vielä sopi jollakin lailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa maailmassa. Mutta kun me saimme tietää, että te siellä keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen molekyylin» ja »protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me panimme hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia oli taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä, vieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan meilläkin eräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan määrätynlaisia »tietoja». Niin on sitten tuo hurja legenda jo meidän keskiajaltamme, — ei teidän, vaan meidän keskiajalta, — eikä kukaan sitä usko, ei edes meilläkään, paitsi seitsemän puutaa painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan ei teidän, vaan meidän kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on myöskin meillä, minä ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden salaisuutemme, vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia. Täällä maan päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja filosofi, »kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea — tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja kuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän hämmästyi ja paheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa vakaumukseni kanssa». Tämän vuoksi hänet tuomittiinkin… se on, näetkö, anna minulle anteeksi, minähän itse kerron mitä olen kuullut, tämä on vain legenda… tuomittiin, näes, hänet kulkemaan pimeydessä kvadriljoona kilometriä (meillähän lasketaan nyt kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän kvadriljoonan, niin hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki anteeksi…
— Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi kvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.
— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta nyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon tuskat» ja kaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä, »tapojenne lieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi? Siitä ovat voittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja semmoisella on, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan ovat joutuneet kärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä omatunto ja kunnia… Sitä ovat reformit muokkaamattomalla maaperällä, kun ne lisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista, — vahinkoa niistä vain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo kvadriljoonaan tuomittu mies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin: »En tahdo mennä, periaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota sivistyneen venäläisen ateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja kolme yötä valaskalan vatsassa asustaneen profeetta Joonaan sieluun, — siinä on sinulla tuon tielle pitkälleen käyneen ajattelijan luonne.
— Minkä päälle hän siihen kävi pitkälleen?
—- No, kaipa siinä oli jotakin, minkä päälle kävi. Ethän tee pilaa?
— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen vilkkauden vallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden valtaamana. — No, siinäkö hän makaa vielä nytkin?
— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi sitten ja lähti kulkemaan.
— Sepä vasta aasi! — huudahti Ivan ruveten hermostuneesti nauraa hohottamaan ja ikäänkuin voimiaan ponnistellen yhä jotakin harkiten. — Eikö ole samantekevää, makaako ikuisesti vai kulkeeko kvadriljoonan virstaa? Siinähän on kulkemista biljoonaksi vuodeksi?