— Mitä olet varastanut? — tiedusti Pjotr Iljitš uteliaasti.
— Äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, kolmen päivän kuluttua annoin takaisin. — Tämän sanottuaan Mitja äkkiä nousi paikaltaan.
— Dmitri Fjodorovitš, eiköhän olisi kiirehdittävä? — huudahti äkkiä puodin ovelta Andrei.
— Onko valmis? Lähdetään! — hätääntyi Mitja. — Vielä yksi juttu ja…
Andreille lähtöryyppy, heti! Ja paitsi viinaa hänelle ryyppy konjakkia!
Tämä laatikko (pistolilaatikko) minun istuimeni alle. Hyvästi, Pjotr
Iljitš, älä muistele pahalla.
— Sinä palaat huomenna?
— Ehdottomasti.
— Suvaitsetteko nyt maksaa? — kiiruhti paikalle kauppa-apulainen.
— Niin, maksaa! Ehdottomasti!
Hän sieppasi taas taskustaan setelitukkunsa, otti siitä kolme sadan ruplan seteliä, heitti tiskille ja meni kiireesti ulos puodista Kaikki seurasivat hänen jäljessään ja kumarrellen saattoivat häntä lausuen jäähyväisiä ja toivotuksia. Andrein sai juuri kurkkuun kulautettu konjakki rääkäisemään, ja hän istuutui istuimelleen. Mutta tuskin oli Mitja alkanut laittautua rattaille, kun äkkiä hänen eteensä aivan odottamatta ilmestyi Fenja. Hän juoksi hengästyneenä luokse, pani huutaen kätensä ristiin hänen edessään ja lankesi hänen jalkoihinsa:
— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, hyvä ystävä, älkää tehkö tuhoja rouvalle! Ja minä kun kerroin teille kaiken!… Älkääkä tuhotko sitä toistakaan, hänhän on entinen, heidän! Ottaa nyt Agrafena Aleksandrovnan vaimokseen, sitä varten on tullutkin Siperiasta… Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, älkää tuhotko toisen elämää!