— Tö-tö-tö, kas sitäkö se on! No, teetpä sinä siellä nyt tekosia! mutisi itsekseen Pjotr Iljitš. — Nyt on kaikki ymmärrettävää, kuinka nyt voisi olla ymmärtämättä. Dmitri Fjodorovitš, annahan minulle pistolit, jos tahdot olla ihminen, — huudahti hän kuuluvasti Mitjalle, — kuuletko Dmitri?
— Pistolitko? Odota, ystäväni, minä paiskaan ne matkan varrella lätäkköön, — vastasi Mitja. — Fenja, nouse, älä makaa edessäni. Ei Mitja surmaa, ei ketään enää surmaa tämä tyhmä mies. Mutta kuulehan, Fenja, — huudahti hän hänelle istuen jo rattailla, — minä loukkasin sinua äsken, anna minulle anteeksi ja armahda, anna anteeksi konnalle… Mutta jos et anna anteeksi, niin sama se! Sentähden että nyt jo on kaikki samantekevää! Anna mennä, Andrei, laske hyvää kyytiä!
Andrei pani hevoset liikkeelle; aisakello alkoi kilistä.
— Hyvästi, Pjotr Iljitš. Sinulle viimeinen kyynel!…
»Eihän hän ole juovuksissa, ja mitä puuta heinää hän kuitenkin puhelee!» ajatteli hänen mentyään Pjotr Iljitš. Hän oli aikeissa jäädä katsomaan, miten laitetaan kuormaa (niinikään kolmivaljakolle) muista syötävistä ja viineistä, sillä hän aavisti, että Mitjaa petetään ja nyljetään, mutta äkkiä hän suuttuen itse itseensä sylkäisi ja lähti ravintolaansa pelaamaan biljardia.
— Hölmö, vaikka hyvä mies… — mutisi hän itsekseen mennessään. — Tuosta Grušenjkan jostakin »entisestä» upseerista minä olen kuullut. No, jos hän on tullut, niin… Heh, nuo pistolit! Mutta piru vieköön, olenko minä hänen holhoojansa, mitä? Vähät heistä! Eikä mitään tapahdukaan. Suurta ääntä eikä mitään muuta. Juovat itsensä päihinsä ja tappelevat, tappelevat ja sopivat. Ovatko he mitään toiminnan miehiä? Mikä se on tuo »väistyn», »rankaisen itseäni» — ei siitä seuraa mitään! Tuhat kertaa hän huusi tähän tyyliin humalapäissään ravintolassa. Nyt hän kylläkään ei ole humalassa. »Humalassa henkisesti» — lurjukset, rakastavat komeita sanoja. Olenko minä hänen holhoojansa? Eipä voinut olla tappelematta, koko turpa oli veressä. Kenen kanssa hän on mahtanut tapella? Ravintolassa saan tietää. Ja liinakin oli verinen… Hyi hitto, se jäi minun lattialleni…
Hän saapui ravintolaan hyvin pahalla tuulella ja alkoi heti pelata. Peli teki hänet iloiseksi. Hän pelasi vielä toisen pelierän ja alkoi äkkiä puhua eräälle pelitoverilleen siitä, että Dmitri Karamazoville taas oli ilmestynyt rahoja, kolmisen tuhatta, hän oli itse nähnyt, ja että tämä taas oli ajanut Mokrojeen remuamaan Grušenjkan kanssa. Kuulijat ottivat uutisen vastaan miltei odottamattomalla mielenkiinnolla. Ja he kaikki alkoivat puhua nauramatta, omituisen vakavasti. Pelikin keskeytyi.
— Kolmetuhatta? Mistä hän olisi voinut saada kolmetuhatta?
Alettiin kysellä tarkemmin. Kertomus rouva Hohlakovista otettiin vastaan epäillen.
— Kunhan ei vain olisi ryöstänyt ukolta!