— Kolmetuhatta! Asiat eivät ole oikealla tolalla.
— Hänhän aivan ääneen kehui tappavansa isänsä, kaikki täällä sen kuulivat. Hän puhui nimenomaan kolmestatuhannesta…
Pjotr Iljitš kuunteli ja alkoi äkkiä vastailla kysymyksiin kuivasti ja niukkasanaisesti. Mitjan kasvoissa ja käsissä olleesta verestä hän ei maininnut sanaakaan, vaikka tänne tullessaan oli aikonut siitä kertoa. Aloitettiin kolmas pelierä, keskustelu Mitjasta vähitellen lakkasi; lopetettuaan pelierän Pjotr Iljitš ei tahtonut enää pelata, pani pois biljardisauvan eikä syönyt illallista, kuten oli aikonut, vaan lähti pois ravintolasta. Tultuaan torille hän jäi seisomaan neuvottomana ja ihmetellen itseään. Hän huomasi äkkiä aikoneensa juuri mennä Fjodor Pavlovitšin taloon tiedustamaan, eikö mitään ollut tapahtunut. »Jonninjoutavan asian vuoksi, kuten saadaan nähdä, herätän vieraan talon ja teen skandaalin. Hyi, perhana, olenko minä heidän holhoojansa?»
Erittäin pahalla tuulella hän suuntasi kulkunsa suoraan kotiinsa ja muisti äkkiä Fenjan: »Äh, hitto, olisi äsken pitänyt kysyä häneltä», ajatteli hän harmistuneena, »olisin saanut tietää kaiken». Ja siinä määrin alkoi häntä äkkiä vaivata mitä kärsimättömin ja itsepintaisin halu puhua Fenjan kanssa ja saada selvä asiasta, että hän puolimatkasta äkkiä kääntyi jyrkästi kulkemaan Morozovin taloa kohti, missä oli Grušenjkan asunto. Tultuaan portille hän kolkutti, ja yön hiljaisuudessa kajahtanut kolkutus taas ikäänkuin sai hänet selviämään ja suuttumaan. Sitäpaitsi ei talossa kukaan vastannut, kaikki nukkuivat. »Teen täälläkin skandaalin!» ajatteli hän tuntien nyt jo jonkinmoista kärsimystä sydämessään, mutta sen sijaan että olisi mennyt lopullisesti tiehensä, hän alkoi uudelleen kolkuttaa kaikin voimin. Koko katu kajahteli: »Viis siitä, minä kolkutan, kunnes avataan»! mutisi hän suuttuen joka kopahduksesta niin, että oli aivan raivoissaan, ja samalla iskien yhä voimakkaammin porttiin.
6.
Itse olen tulossa!
Mutta Dmitri Fjodorovitš kiiti tietä pitkin. Mokrojeen oli vähän yli kaksikymmentä virstaa, mutta Andrein kolmivaljakko eteni sellaista vauhtia, että saattoi tehdä matkan tunnissa ja neljänneksessä. Nopea ajo tuntui äkkiä virkistäneen Mitjaa. Ilma oli raitis ja kylmänpuoleinen, pilvettömällä taivaalla loisti suuria tähtiä. Tämä oli sama yö ja kenties sama hetkikin, jolloin Aljoša oli langennut maahan ja »kiihkeästi vannonut rakastavansa sitä ikuisiin aikoihin». Mutta synkeätä, hyvin synkeätä oli Mitjan sielussa, ja vaikka moni asia jäyti nyt hänen mieltään, niin tällä hetkellä koko hänen olemuksensa pyrki vastustamattomasti vain Grušenjkaa, hänen kuningatartaan kohti, jonka luo hän kiiti katsahtaakseen häneen viimeisen kerran. Sanon vain yhden seikan: hänen sydämensä ei edes hetkeäkään väittänyt vastaan. Minua kenties ei uskota, jos sanon, että tämä mustasukkainen mies ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta tuota uutta miestä kohtaan, uutta kilpailijaa kohtaan, joka oli tullut kuin maan alta, tuota »upseeria» kohtaan. Jokaista muuta kohtaan, jos semmoinen olisi ilmestynyt, hän olisi heti ollut mustasukkainen, ehkäpä olisi taas kostuttanut kauheat kätensä verellä, — mutta tätä, tätä »hänen ensimmäistään» kohtaan hän ei nyt kiitäessään kolmivaljakollaan tuntenut mustasukkaista vihaa eikä edes mitään vihamielistä tunnetta, — tosin hän ei ollut vielä nähnyt häntä. »Tämä on jo kiistämätöntä, tämä on Grušenjkan ja tuon miehen oikeus; tässä on Grušenjkan ensimmäinen rakkaus, jota hän ei ole viiteen vuoteen unohtanut: häntä hän siis on vain rakastanutkin näinä viitenä vuotena, mutta minä, miksi minä olen tähän tuppautunut? Mikä minä tässä olen, ja miksi? Väisty, Mitja, ja anna tietä! Mikä minä olenkaan nyt? Nyt olisi ilman upseeriakin kaikki lopussa, vaikka hän ei olisi ollenkaan tullutkaan, niin sittenkin olisi kaikki lopussa…»
Jokseenkin näillä sanoilla hän olisi voinut selittää tunteitaan, jos hän vain olisi kyennyt harkitsemaan. Mutta hän ei silloin enää pystynyt harkitsemaan. Kaikki hänen tällä hetkellä ilmenevä päättäväisyytensä oli syntynyt ilman harkintaa silmänräpäyksessä, oli heti tunteella omaksuttu kokonaisuudessaan kaikkine seurauksineen jo äsken, Fenjan luona, tämän lausuttua ensimmäiset sanansa. Ja kuitenkin omaksutusta päättäväisyydestä huolimatta hänen sielussaan oli synkeätä, niin synkeätä, että se tuotti kärsimystä: päättäväisyyskään ei antanut rauhaa. Liian paljon oli hänen takanaan semmoista, mikä häntä kiusasi. Ja joinakin hetkinä tämä oli hänestä omituista: olihan hän itse kirjoittanut itselleen tuomion kynällä paperille: »rankaisen itseäni»; ja paperi oli täällä hänen taskussaan valmiina; olihan pistoli jo ladattu, olihan hän jo päättänyt, miten hän huomenna ottaa vastaan »kultakutrisen Foiboksen» ensimmäisen kuuman säteen, mutta samalla ei kuitenkaan entisestä, kaikesta siitä, mikä oli hänen takanaan ja kiusasi häntä, voinut päästä erilleen, hän tunsi sen niin selvästi, että se tuotti kärsimystä, ja ajatus siitä imeytyi epätoivona hänen sieluunsa. Oli yksi hetki matkalla, jolloin hänen teki mielensä pysäyttää Andrei, hypätä rattailta, ottaa ladattu pistolinsa ja tehdä loppu kaikesta odottamatta edes päivän koittoa. Mutta tuo hetki lensi ohi kuin kipinä. Ja kolmivaljakkokin kiiti »tehden avaruuden olemattomaksi», ja sikäli kuin lähestyttiin matkan määrää, valtasi Grušenjkan, vain Grušenjkan ajatteleminen yhä voimakkaammin hänen mielensä ja karkoitti kaikki muut kauheat houreet hänen sydämestään. Oi, hänen mielensä teki niin kovin nähdä hänet, vaikkapa vilahdukselta, vaikkapa vain kaukaa! »Hän on nyt hänen kanssaan, minäpä katson, miten hän nyt on hänen kanssaan, entisen lemmittynsä kanssa, enkä minä mitään muuta tarvitsekaan.» Eikä vielä koskaan ollut hänen rinnastaan noussut niin paljon rakkautta tätä hänen elämälleen niin kohtalokasta naista kohtaan, niin paljon uutta tunnetta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, hänelle itselleenkin yllättävää tunnetta, tunnetta semmoista, että hän vaipui rukoukseen ja häipyi olemattomiin hänen edessään. »Ja minä katoankin!» lausui hän äkkiä jonkinmoisen hysteerisen innostuksen valtaamana.
Oli ajettu jo miltei tunti. Mitja oli vaiti, ja Andrei, vaikka olikin puhelias mies, ei myöskään lausunut sanaakaan, aivan kuin olisi pelännyt aloittaa keskustelua, ja vain hoputteli innokkaasti »kopukoitaan», ruskeata, laihaa mutta virmaa kolmivaljakkoaan, kunnes Mitja äkkiä hyvin levottomana huudahti:
— Andrei! Entäpä jos nukkuvat?