Jonkun toisen kerran ei puhuteltu olisi jättänyt kunniaansa puolustamatta, mutta nyt hän oli siivosti vaiti, sillä myönnettävähän oli, etteivät kaikki olleet Kulikowin ja A—win kalttaisia…
— Ja miksipä me todellakin pysymme täällä? sanoi eräs kyökin akkunassa istuva vanki heikolla, laulavalla äänellä. — Eläessämme emme ole oikeita ihmisiä, emmekä kuollessamme oikeita vainaita. Oi, oi!
— Mitä oihkat? Minkäs täytymykselle osaat?
— Osasipahan Kulikow… alkoi joku innokkaimmista.
— Niin, Kulikow! keskeytti häntä toinen halveksivasti.
Se on: hän tahtoi sanoa, ettei Kulikowin kalttaisia ole monta.
— Olipa se A—wikin koko viekas mies!
— Mutta lienevätköhän jo kauaksi ennättäneet, olisi hauska tietää…
Ja nyt ruvettiin keskustelemaan siitä, kuinka kauas karkulaiset olivat ennättäneet. Otettiin puheeksi, mihin suuntaan he ovat menneet, missä oli paras piileskellä ja mikä volosti oli lähinnä? Vankien joukossa oli semmoisia, jotka tunsivat paikkakunnan. Heitä kuunneltiin uteliaasti. Puhuttiin naapurikylien asukkaista, joiden sanottiin olevan älykästä väkeä; karkulaisilla ei heiltä olisi odotettavana mitään suvaitsevaisuutta.
— Talonpoika se täällä on koko kova mies.