Minä olen jo puhunut Kulikowista. Hän ei ollut enää nuori ijältään, vaan kuitenkin kiihkoisa, lujaluontoinen ja sangen kekseliäs. Hänellä oli voimaa ja hän halusi elää; sellaisilla ihmisillä on elämän halua ikänsä loppuun asti. Ja jos minä olisin ruvennut ihmettelemään, minkä vuoksi vangit eivät karanneet, niin olisin ihmetellyt etupäässä Kulikowia. Mutta Kulikow päättikin karata. Kumpiko heistä vaikutti toiseensa enemmän, A—w Kulikowiin, vai Kulikow A—wiin, sitä en tiedä; molemmat olivat he toistensa vertaisia ja sopivat luonteensa puolesta yhteen. Heistä tuli ystävykset. Minusta näyttää, että Kulikow toivoi saavansa A—win avulla passit. A—w oli aatelismies, oli oleskellut ennen ylhäisissä piireissä, ja se seikka lupasi jonkunlaista vaihtelevaisuutta tulevissa seikkailuissa, kunhan vaan pääsisivät Venäjälle. Kenpä tietää, mimmoiset sopimukset, mimmoiset toiveet heillä olivat; luultavaa on kuitenkin, etteivät heidän toiveensa olleet aivan samanlaiset kuin tavallisten siperjalaisten maankulkijain. Kulikowilla oli näyttelijän luonne; hän saattoi valita itselleen monenlaisia rooleja elämässä; hänellä oli paljon toiveita, ainakin toivoi hän vaihtelevaisuutta. Sellaisia ihmisiä tavataan vankilassa. He päättivät karata yhdessä.
Mutta karkaaminen ilman vartijaa oli mahdotonta. Täytyi saada vartija suostumaan tuumaan. Eräässä linnapataljoonassa palveli muudan puolalainen, lujaluontoinen mies, joka olisi ehkä ansainnut paremmankin kohtalon; hän oli jo ijähtänyt mies, mutta mieleltään rohkea ja vakava. Nuoruudessaan oli hän ikävissään karannut Siperjasta, jossa hän palveli sotamiehenä. Hänet saatiin kiinni, rangaistiin ja pidettiin pari vuotta vankiruoduissa. Kun hän pääsi jälleen sotamieheksi, malttoi hän mielensä ja antautui palvelukseensa hartaasti, voimiensa mukaan. Kelvollisuudellaan pääsi hän korpraaliksi. Hän oli kunnianhimoinen, itseensä luottava ja oman ansionsa tunteva mies. Se näkyi hänen katseestaan ja puheestaan. Minä näin häntä usein muiden vartijain joukossa. Kuulin hänestä myöskin hiukan täkäläisiltä puolalaisilta. Minusta näytti, että entinen ikävä oli muuttunut hänessä vihaksi, salaiseksi ja alituiseksi. Tämä mies voi ryhtyä vaikka mihin ja Kulikow ei erehtynyt valitessaan hänet toverikseen. Hänen sukunimensä oli Koller. He tekivät sopimuksen ja määräsivät päivän. Oli käsissä helteinen kesäkuu. Ilmanala kaupungissamme oli jokseenkin tasainen; kesällä oli ilma sangen lämmin; sepä olikin maankulkijoille mieluista. Tietysti he eivät voineet lähteä pakomatkalleen suorastaan linnasta; sillä kaupunki oli avonaisella paikalla. Lähitienoolla pitkän matkan päässä ei ollut mitään metsää. Piti pukeutua toisiin vaatteihin, mutta sitä varten oli ensin päästävä etukaupunkiin, missä Kulikowilla ennestään oli lymypaikka. Oliko etukaupungissa olevilla apulaisilla täysi tieto heidän aikeestaan, sitä en voi varmaan sanoa. Luultavasti tiesivät he siitä, vaikka asia sittemmin ei tullutkaan täysin selville. Sinä vuonna alkoi jossain etukaupungin nurkassa vaikutuksensa eräs nuori ja jokseenkin sievän näköinen nainen, liikanimeltä Wanjka-Tanjka, joka antoi hyviä toiveita ja osaksi toteuttikin niitä. Minä luulen, että hänelläkin oli asiassa osansa. Kulikow oli tuhlannut hänelle rahoja jo koko vuoden kuluessa. Aamulla tulivat veitikat ulos ja osasivat laittaa niin, että heidät lähetettiin vanki Shilkinin seurassa muuraustyöhön pataljoonan tyhjiin kasarmeihin, joista sotamiehet jo aikoja sitten olivat lähteneet leiriin. A—win ja Kulikowin piti auttaa Shilkiniä muuraustyössä. Koller toimitti itsensä vartijaksi, mutta kun kolmen vangin seurassa piti olla kaksi vartijaa, annettiin Kollerille, koska hän oli vanha ja kokenut korpraali, toveriksi nuori rekryytti, joka siten saisi muka kelvollista harjaantumista vartijatoimessa. Karkurimme osasivat niin muodoin vaikuttaa älykkääseen ja luotettavaan Kolleriin, joka pitkällisen ja viime vuosina onnellisen palveluksen jälkeen päätti seurata heitä pakoretkelle.
He tulivat kasarmeihin. Kello oli noin kuuden paikoilla aamua. Paitsi heitä ei siellä ollut ketään muita. Tehtyänsä työtä tunnin verran, sanoivat Kulikow ja A—w Shilkinille, että he menevät verstaaseen, ensiksikin tapaamaan jotain henkilöä ja toiseksi hakemaan erästä tarvittavaa työasetta. Shilkiniä piti kohdella varovasti, s.o. niin luonnollisesti kuin mahdollista. Hän oli entinen moskovalainen porvari, ammatiltaan muurari, älykäs, viekas ja harvapuheinen mies. Hänenlaisen miehen olisi luullut koko ikänsä vaeltavan liiviin ja viittaan puettuna, kuten moskovalaiset ainakin, mutta kohtalo määräsi toisin ja hän joutui vihdoin ijäkseen erityiseen osastoon, siis suurimpien pahantekijäin joukkoon. Mistä syystä hän oli ansainnut semmoisen rangaistuksen, sitä en tiedä; erityistä tyytymättömyyttä ei hänessä ollut koskaan huomattavana; hän käyttäytyi aina siivosti ja tasaisesti; joskus joi hän itsensä humalaan kuin käki, mutta käyttäytyi sittenkin moitteettomasti. Salaisuuden perillä ei hän tietysti ollut, mutta silmät olivat hänellä tarkat. Kulikow antoi hänelle merkin, että he menevät noutamaan viinaa, joka oli tuotuna jo eilispäivänä verstaaseen. Sepä vaikuttikin Shilkiniin; hän päästi heidät menemään ilman mitään epäluuloa ja jäi kahden kesken rekryytin kanssa; Kulikow, A—w ja Koller lähtivät sen sijaan etukaupunkiin.
Kului puoli tuntia, mutta poistuneita ei kuulunut. Nyt rupesi Shilkin asiata miettimään, ja hän muistikin, että Kulikow oli näyttänyt hiukan omituiselta, ja että A—w oli kuiskutellut hänelle jotain; ainakin oli Kulikow iskenyt hänelle pari kertaa silmää, sen oli hän nähnyt. Kollerissa oli ollut myöskin jotain omituista: niinpä oli hän lähtiessään neuvonut rekryytiä, kuinka hänen olisi sillä aikaa käyttäyminen, ja se ei ollut luonnollista menettelyä, ei ainakaan Kollerin kalttaiselta mieheltä. Sanalla sanoen, mitä enemmin Shilkin asiaa mietti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen epäluulonsa. Mutta aika kului sillä välin, ja hän tuli yhä levottomammaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mikä vaara häntä uhkaili; sillä hän tiesi, että esimiesten epäluulo voisi kohdata häntäkin. Olisihan voitu luulla, että hän päästi toverinsa menemään yhteisen sopimuksen mukaan, ja mitä kauemmin hän oli ilmoittamatta Kulikowin ja A—win poistumisesta, sitä enemmin tällainen epäluulo saisi vahviketta. Aikaa ei siis ollut hukkaaminen. Nyt hän muisti myöskin, kuinka Kulikow ja A—w olivat viime aikoina kuiskailleet keskenään ja oleskelleet usein kasarmien takana, kaukana muiden silmäyksiltä. Hän muisti jo silloinkin miettineensä jotain sen johdosta… Uteliaana katsahti hän vartijaansa; tämä seisoi suu auki pyssyänsä vasten nojautuneena ja kaiveli mitä viattomimman näköisenä nenäänsä. Shilkin ei huolinut edes ilmoittaakaan hänelle ajatuksiaan, vaan käski hänen tulemaan mukanaan insinööriverstaaseen. Verstaassa kysyttiin, olivatko he käyneet siellä? Mutta siellä ei heitä kukaan ollut nähnyt. Nyt haihtuivat Shilkinin epäilykset: "Mahdotonta on", arveli hän, "että he olisivat menneet juomaretkelle esikaupunkiin, kuten Kulikowin tapana oli joskus tehdä. Sen olisivat he sanoneet hänelle; sillä sitä ei olisi maksanut salata häneltä."
Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän tuli vääpelin luo ja ilmoitti hänelle asian. Vääpeli pelästyi eikä tahtonut alussa uskoakaan koko juttua. Tietysti ilmoitti Shilkin asian ainoastaan arveluna, epäluulona. Vääpeli kiiruhti oitis majuurin luo. Majuuri vuorostaan vei sanan komendantille. Neljännestunnin kuluttua oli jo ryhdytty kaikkiin asianomaisiin toimiin. Tapauksesta ilmoitettiin myöskin kenraalikuvernöörille. Vangit olivat tärkeät ja Pietarista saattoi niiden karkaamisen johdosta tulla ankaria nuhteita. A—wia pidettiin, oikein tai väärin, valtiollisena vankina ja Kulikow taas oli kuulunut "erityiseen osastoon", joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Tähän saakka erityisestä osastosta ei ollut kukaan karannut. Nyt muistettiin myöskin, että tämän osaston vankien piti olla kahden sotamiehen vartioimina tai ainakin piti kullakin heistä olla yksi vartija. Tätä määräystä vastaan oli rikottu. Ja siitä saattoi seurata ikävyyksiä. Lähetettiin sanansaattajia kaikkiin volosteihin ja läheisiin paikkakuntiin ilmoittamaan karkulaisten tuntomerkit. Lähetettiin myöskin kasakoita ajamaan heitä takaa; kirjoitettiin myöskin naapurilääneihin ja piirikuntiin… Sanalla sanoen, pelästys oli sangen suuri.
Sillä välin oli vankilassa huomattavana omituinen liike. Sen mukaan kuin vangit palasivat työstä, saivat he kuulla, mitä oli tapahtunut. Sanoma levisi miehestä mieheen. Kaikki ottivat he sen vastaan jonkunlaisella salaisella ilolla. Kaikilla sydän ikäänkuin sätkähti… Paitsi sitä, että tämä tapaus oli poistanut yksitoikkoisuuden vankilasta ja pannut muurahaispesän kihisemään, oli se omiansa virittämään unholaan joutuneita kieliä vankien sydämissä; kohtalon muuttamisen toiveet saivat uutta yllykettä. "Ovathan muutkin karanneet: miks'ei…?" Ja jokainen rohkaisi mielensä tätä ajatellessaan. Äkkiä olivat kaikki tulleet ylpeiksi ja katselivat halveksivaisesti aliupseereihin. Tietysti tulivat esimiehet oitis vankilaan. Tulipa itse komendanttikin. Vangit olivat reippaan näköisiä ja heidän silmistään loisti ylpeyttä ja jonkunlaista itsetuntoa; "kyllä meiltä syntyy jos jotakin", arvelivat he itsekseen. Että esimiehet tulisivat heti vankilaan, siitä olivat vangit jo ennakolta vakuutetut. Arvattiin myöskin, että tarkastuksia pantaisiin toimeen ja siltä varalta kaikki luvaton tavara kätkettiin. Tiedettiin, että esimiehet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin tarkkoja. Ja niinpä syntyikin nyt aika mylläkkä; kaikki paikat pengailtiin, tarkastettiin, mutta mitään ei voitu löytää. Jälkeen puolenpäivän lähetettiin vankeja työhön lukuisien sotamiesten saattamina. Iltapäivällä pistäysivät vartijat tuon tuostakin vankilaan; vankeja luettiin useammin kuin tavallisesti; pari kertaa tehtiin virhe ja siitä syystä ajettiin kaikki pihalle, jossa uudestaan luettiin. Sitten luettiin vielä kerta kasarmeissa… Sanalla sanoen, puuhaa oli paljon.
Mutta vangit eivät olleet millänsäkään. Kaikki näyttivät he sangen itsenäisiltä ja käyttäytyivät moitteettomasti koko illan kuluessa. Esimiehet arvelivat: "eiköhän vankilaan ole jäänyt karkulaisten liittolaisia?" ja senpä tähden vankeja pidettiinkin silmällä sekä kuunneltiin heidän keskustelujansa. Mutta vangit vaan nauroivat. "Eihän semmoisissa asioissa liittolaiset jää vankilaan!" "Asia toimitetaan hiljaan, eikä mitenkään muuten." "Ja sellainenko mies oli Kulikow, sellainenko A—w, etteivät olisi osanneet pitää asiaa salassa? Sukkelasti he tekivät tekonsa. Semmoiset miehet luiskahtavat lukittujenkin ovien takaa!" Sanalla sanoen, Kulikowin ja A—win maine oli suuressa määrässä kasvanut; kaikki ylpeilivät heistä. Arveltiin, että heidän urostyönsä tulee jälkimaailmankin tietoon ja pysyy kauan aikaa yleisenä puheen aineena.
— Olivatpahan mestareja! sanoi joku.
— Kyllä meilläkin karata osataan, vai kuinka? lisäsi siihen toinen.
— Mitäpä siitä! tokasi kolmas katsellen pöyhkeästi ympärilleen. —
Karkaa, kuka karkaa!… Vai pyritkö sinäkin heidän verrallensa?