— Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkö sinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppas vaan: minä, minä, majuuri … j.n.e.

Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkään humalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkia ihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- ja kehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää miltei jalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.

Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimatta ei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hän oikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhat synnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollut järjestysmiehenä kaupungissa… Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta. Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä sen johdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen. Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möi hevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen. Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunut siviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoi vihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnut virkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessa nutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapuku vaikuttaa tällaisissa ihmisissä.

XIX.

Karkaus.

Kohta majuurimme virkaeron jälkeen tapahtui vankilassamme perinpohjaisia muutoksia. Entisen vankilan sijaan perustettiin tänne sotilasvankien-ruotu Venäjällä olevien samanlaisten laitosten mallin mukaan. Seurauksena oli, ettei toisen luokan pakkotyöläisiä enää lähetetty vankilaamme. Tänne lähetettiin ainoastaan sotilasvankeja, s.o. semmoisia, joilta ei riistetty vapautta kokonaan, vaan joita oli rangaistu ainoastaan lyhytaikaisella (korkeintaan kuusivuotisella) vankeudella; sen kärsittyään saivat he palata jälleen sotamiehiksi rykmentteihinsä. Mutta niitä, jotka tekivät itsensä syypäiksi uusiin rikoksiin, rangaistiin, kuten ennenkin, kaksikymmenvuotisella vankeudella. Vankilassamme oli tosin jo ennenkin sotilasvankeja, mutta heitä pidettiin täällä ainoastaan siitä syystä, ettei heitä varten muuta sopivaa säilytyspaikkaa ollut. Nyt sen sijaan muuttui koko vankila tällaiseksi sotilasluokaksi. Itsestään on selvää, että entiset siviilivangit, jotka olivat kadottaneet kaikki kansalaisoikeutensa ja joiden kasvot olivat varustetut poltinmerkillä, jäivät vankilaan määräaikansa loppuun asti; mutta uusia poislähteneiden sijaan ei tullut, joten noin kymmenen vuoden kuluttua vankilassamme ei saattanut olla enää yhtään siviilivankia. Erityinen osasto jäi vankilaan niinikään jäljelle, ja siihen lähetettiin vast'edeskin suurimpia pahantekijöitä soturisäädystä, "kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa alkaisi." Sillä tavoin pysyi elämämme entisellään: samanlainen oli ruoka, samanlainen oli myöskin työ ja muukin järjestys, sillä eroituksella vaan, että esimiehistö muuttui ja tuli mutkallisemmaksi. Tänne asetettiin esiupseeri, ruodunpäällikkö ja sitä paitsi neljä ylempää upseeria, jotka vuorotellen pitivät silmällä vartioimista. Invaliidit poistettiin; heidän sijaansa asetettiin kaksitoista aliupseeria ja asemestaria. Jaot kymmenkuntiin pantiin toimeen, ja vankien joukosta valittiin korpraaleja, nimellisesti tietysti. Että Akim Akimitshista tuli oitis korpraali, on selvää. Koko tämä uusi laitos arvoasteineen ja vankeineen jäi, kuten ennenkin, komendantin ylipäällikkyyden alaiseksi. Siinä kaikki, mitä tapahtui. Tietysti olivat vangit alussa hyvin levottomia, juttelivat keskenään ja arvostelivat uusia päälliköitään; vaan kun huomasivat, että kaikki jäikin entiselleen, rauhoittuivat he ja elämä rupesi kulkemaan entistä rataansa. Pääasia oli kuitenkin se, että vangit pääsivät entisestä majuuristaan; he saivat nyt ikäänkuin levähtää, hengittää vapaammin. Pelonalaisuus katosi ja jokainen tiesi nyt, että tarpeen tullessa voisi päällikölle antaa selityksiä ja että syytön saisi ainoastaan erehdyksestä kärsiä syyllisen asemesta. Viinan myöntiäkin pitkitettiin täällä entisillä perusteilla, huolimatta siitä, että invaliidien sijaan oli tullut aliupseereja. Nämä aliupseerit näyttivät olevan suurimmaksi osaksi kelvollisia ja ymmärtäväisiä miehiä, jotka oivalsivat asemansa. Muutamat heistä osoittivat tosin alussa taipumusta ylpeyteen luullen voivansa kohdella vankeja samoin kuin sotamiehiä. Mutta kohta huomasivat hekin, mitenkä asianlaita oikeastaan oli. Niitä taas, jotka liian kauvan pysyivät ymmärtämättöminä, johdattivat vangit itse asian perille. Olipa koviakin kohtauksia; niinpä esim. juottivat vangit aliupseereja ja ilmoittivat heille sitten, tietysti omalla tavallaan, että koska yhdessä oli juotu, niin… Asia päättyi siten, että aliupseerit eivät välittäneet viinan tuonnista ja myynnistä tai oikeammin, kokivat olla mitään semmoista huomaamatta. Sen ohessa kävivät he, kuten entiset invaliiditkin, torilla ja toivat sieltä vangeille kalatsia, lihaa ynnä muuta, s.o. tekivät kaikkea, mistä vaan ei seurannut heille suurempaa häpeätä. Minkä vuoksi entinen järjestys oli poistettu ja uusi sen sijaan pantu, sitä minä en tiedä. Se tapahtui vankeuteni viime aikoina. Kaksi vuotta sain minä kokea uutta järjestystä…

Kertoisinko vankeuteni kaikista vuosista erältänsä? Sitä en aio tehdä. Jos kertoisin järjestyksessä kaikki, mitä minä sillä ajalla sain nähdä ja kokea, niin voisipa lukujen määrä karttua kolmen, jopa neljänkin kertaiseksi. Mutta semmoinen kertomus tulisi kovin yksipuoliseksi. Kaikki tapaukset tulisivat olemaan samanlaatuisia, etenkin jos lukija on kerinnyt edellä olevista luvuista muodostaa itselleen jotakuinkin tyydyttävän käsityksen toisen luokan vankeuselämästä. Olen tahtonut kuvata vankilamme ja kaikki, mitä minä siellä ollessani sain kokea, havainnollisesti, selvästi. Olenko saavuttanut tämän tarkoitukseni, sitä en tiedä. Mutta sehän ei olekkaan minun arvosteltavanani. Luulenpa, että tähän voinkin lopettaa. Sen ohessa tuntuu välistä itsestänikin surulliselta näiden asiain muisteleminen. Ja tuskinpa voisin kaikkia muistaakaan. Muutamat vuodet ovat joten kuten haihtuneet mielestäni. Jotkut seikat, siitä olen vakuutettu, ovat kokonaan unohtuneet. Minä muistan esim., että kaikki nämä vuodet, jotka olivat toinen toisensa kalttaiset, kuluivat hitaasti, ikävästi. Muistan, että nämä pitkät, ikävät päivät olivat aivan yhtäläiset, ikäänkuin vesi olisi sateen jälkeen pisara pisaralta tipahdellut katolta. Muistan, että ainoastaan vapauden, uuden elämän toivo antoi minulle voimia odottamaan, luottamaan. Minä maltoin mieleni ja odotin, minä luin joka päivän ja huolimatta siitä, että niitä oli jäljellä tuhannen, luin niitä yksitellen, hautasin yhden päivän ja iloitsin seuraavana päivänä, että jäljellä ei enää ollutkaan tuhannen, vaan yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää. Muistan, että koko sinä aikana, sadoista tovereista huolimatta, minä olin yksinäisyydessä ja vihdoin miellyinkin tähän yksinäisyyteeni. Ollen henkisesti muista eroitettuna tarkastelin minä entistä elämääni, tutkistelin sen vähäpätöisimpiäkin seikkoja, ajattelin entisyyttäni, tuomitsin itseäni armottomasti ja toisinaan siunailinkin kohtaloa siitä, että se oli suonut minulle tällaisen yksinäisyyden, jota paitsi en olisi tullut elämääni ankarammin arvostelleeksikaan. Ja mitkä mietteet heräsivät silloin sydämessäni! Minä lupasin pyhästi, etten vastaisuudessa tekisi enää semmoisia erhetyksiä kuin ennen. Minä tein itselleni tulevaisuuden ohjelman ja päätin lujasti seurata sitä. Minä uskoin sokeasti voivani täyttää nämä aikomukseni… Mutta minusta tuntuu katkeralta silloisen mielentilani muisteleminen. Tietysti koskee tämä yksinomaan minua itseäni… Mutta minä olenkin sen kirjoittanut siinä luulossa, että lukija on ymmärtävä ajatukseni, sillä jokaiselle on tapahtuva samalla tavoin, jos hän joutuu elämänsä kukoistuksessa määräajaksi vankeuteen.

Mutta mitäpäs siitä!… Sanon tässä vielä jotain, etten lopettaisi liian jyrkästi.

Minun pisti päähäni, että joku saattaisi kysyä: eikös vankilasta kukaan saattanut karata ja eikö koko vankeusaikanani tapahtunut täällä yhtään karkausta? Olen jo sanonut, että vanki, oltuaan pari kolme vuotta vankeudessa, rupee pitämään arvossa näitä vuosia ja väkisinkin tulee siihen päätökseen, että parempi on olla loppuaikakin ilman huolia, ilman vaaroja ja päästä laillisella tavalla siirtolaiseksi. Mutta sellaiseen päätökseen tulee ainoastaan lyhyeksi ajaksi tuomittu vanki… Pitemmäksi ajaksi tuomittu voisi ehkä antautua vaaroille alttiiksi… Mutta täällä ei semmoisia sattumuksia juuri tapahtunut. Lienevätkö vangit aristelleet, liekö tarkastus ollut kovin ankara, vai ympäristökö (autio, erämaantapainen) lie ollut epäedullinen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että kaikki nämä seikat vaikuttivat yhteisesti. Karata täältä ei ollutkaan helppo. Siitä huolimatta tapahtui minun aikanani yksi semmoinen yritys: kaksi tärkeätä vankia lähti täältä karkuun.

Majuurin virkaeron jälkeen jäi A—w (se aatelismies, joka oli hänen vakoojansa) aivan yksiksensä, ilman suojelusta. Hän oli vielä sangen nuori mies, mutta hänen luonteensa vahvistui ja tasaantui vuosien kuluessa. Yleensä oli hän röyhkeä ja päättäväinen, jopa älykäskin. Vapauteen pääsneenä olisi hän pitkittänyt vakoilemistaan, mutta ei olisi kuitenkaan joutunut enää vankeuteen yhtä helposti ja tyhmästi kuin ennen. Hän harjoitti täällä osaksi myöskin väärien passien kauppaa. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä. Minä kuulin siitä täällä olevilta vangeilta. Käydessään majuurin kyökissä sanottiin hänen harjoittaneen sitä tointa ja saaneen sillä tavoin melkoisia rahatuloja. Sanalla sanoen, hän näytti uskaltavan vaikka mitä kohtalonsa muuttamiseksi. Minä olin osaksi tilaisuudessa tutustumaan hänen sisälliseen ihmiseensä: hänen ruokottomuutensa oli hämmästyttävän suuri ja herätti vastustamatonta kamoksumista. Minusta näytti, että jos hän olisi kovin halunnut juoda korttelin viinaa ja jos hän ei olisi voinut tyydyttää haluansa muuten kuin murhatyön tekemällä, olisi hän aivan varmaan ryhtynyt siihenkin, kunhan olisi vaan voinut tehdä työnsä salakähmää. Vankilassa oppi hän ajattelemaan. Hänenpä puoleensa kääntyikin erityisen osaston vanki Kulikow.