"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin.
"Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."
— Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.
— Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. — Sinä olet vapaa! Äitisi on anonut puolestasi … hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä on hänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääset oitis.
Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimme hänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamat muutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.
Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hän paikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsa mukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiolliset kuulumiset.
Muista aatelismiehistä, s.o. M:iä, T:tä, B:tä ja Sh:iä lukuun ottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetetty tänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä, yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovin yksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; mutta neljäs, B—m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmän vaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollisten rikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähin erin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollut minkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa. Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehet tietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaan häntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessa maalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaat maksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elää köyhänä. — Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja ja yksi heistä, T—shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B. itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsui hänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B. parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvin maalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päin ränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, ja majuuri oli mielissään… Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nyt aivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta olla naimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B—miin oli hän hyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänen kanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessa muutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nyt enemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsui kerran Sh:n luoksensa vankilasta.
— Sh., sanoi hän — minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissut sinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä, minä — kadun!
Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.
— Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunut sinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinä minun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki! Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänyt ainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne, jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri! Ymmärrätkö sinä sen?
Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.