— Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.
— Se ja se.
— Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat he ajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleet muutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olette saaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotka olivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla; me olimme saaneet ne Tobolskista. — Se on uusi vormu! Se on kai joku uusi vormu… Uudistuksia … Pietarista … puheli hän käännellen meitä vuorotellen.
— Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.
— Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmi ojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivat kaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.
— Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, mutta ainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki on myytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa olla omaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. — Katsokaa, että käyttäydytte hyvin! Muutoin… ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksesta r-r-raippoja!…
Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon, melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitä minä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.
Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitään helpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävin B:n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassa toimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oli insinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset, vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtui silloin, kun insinööripäällikkönä oli G—w. Överstiluutnantti G—w tuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa — ellen erehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään — ja matkusti sitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen. Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä, jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, en tiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkien mielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivat vangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihin taisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänen katseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessa kohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakasti heitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, en tiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomatta hänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiä hänen kanssaan — eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkään esimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän oli vangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimatta tästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneet osoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kun vanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsä paljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui sen lisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestä joltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinen ja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansa ei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johti ainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikana tehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaan silloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki, että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummun lyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollut missään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoi alistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa ja jos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitis vienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangit mielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa" oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G—win täällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänen virkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaan ystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiä riitaantuivat he keskenään. G—w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi. Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa, joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit sen kuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänen kanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri…" ja siihen lisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaasti keskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhu tappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin), olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketi insinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterä mies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin." Mutta kohta lähti G—w täältä pois ja se seikka saattoi vangit alakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä: minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "mutta semmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hän oli, kotka ja puolustajamme." Sama G—w suosi myöskin aatelisia ja hänpä käskikin minun sekä B:n käymään joskus kansliassa. Hänen lähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit (etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimme puhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssä tasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidän palauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella! Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jo kyllästyttämään. Sitten kävimme me B:n kanssa pari vuotta samoissa töissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimme toiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänen vakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkin ihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähden ovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heille kalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpä mahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni ja puolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassa oikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena oli kuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvin raskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.
Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampi ja hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmatta vuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussa kuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viime vuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoina mitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdosta mielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinen elämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivät tuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands" kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olin oppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseen eivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin; jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavana päivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennen sanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitä syystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow, omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastui ainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoi hän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkä tiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinut sietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun…" M. ei ollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuin hänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta ja koki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaan yksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendantti otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.
— No, M—sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.