Kuului naurua; toiset eivät olleet Skuratowia kuulevinaankaan, vaan hän jatkoi:
— Ei koskaan saataisi kiinni! minä, hyvät veljet, usein ajattelen ja ihmettelen sitä seikkaa, että minua vaan ei saataisi kiinni.
— Älähän huoli, kun nälkää saat kärsiä: tulet kuin tuletkin talonpojalta leipää pyytämään. Muut nauroivat.
— Leipääkö pyytämään! Se on vale!
— Mitäpäs sinä kieltäsi pieksät? Olethan joutunut tänne siitä, että tapoit setä Wasjan kanssa karjan ruton. [Se on: miehen tai naisen, joiden epäiltiin päästävän ilmaan karjanruttoa. Täällä oli yksi sellaisen murhan tekijä.]
Nauru syntyi entistä kovempi. Totiset olivat kuitenkin yhä vielä tyytymättömän näköisiä.
— Se on valetta! huusi Skuratow; — sellaisia huhuja on minusta Mikitka levitellyt, eikä oikeastaan minusta, vaan Wasjkasta, vaikka minäkin yksin tein sain selkääni. Moskovalaisena olen minä jo lapsuudesta asti tottunut maata kulkemaan. Muistanpa, kuinka virrenlukija opettaessaan veti minua korvasta ja sanoi: lue sinä "armahda, Herra, minua sinun suuren laupeutesi tähden" ja niin edespäin… Mutta minäpä luinkin hänen jälkeensä: "annahan, herra, kun minä putkaan lähden" ja niin edespäin… Semmoinen olin minä jo hamasta lapsuudestani asti.
Taas nauroivat kaikki. Mutta Skuratow ei muuta tarvinnutkaan. Hän ei voinut olla hulluttelematta. Kohta hänet unohdettiin ja ryhdyttiin johonkin vakavampaan keskusteluun. Siihen ottivat osaa enimmiten vanhemmat, kokeneemmat miehet. Nuoret kuuntelivat uteliaina; miehiä oli keräytynyt kyökkiin kosolta; aliupseereja tietysti ei ollut läsnä. Heidän kuullensa ei olisi kaikkia asioita puhuttukaan. Uteliaista kuuntelijoista pisti silmiini eräs korkeakasvuinen, leveänaamainen tataarilainen, nimeltä Mametka. Hän ei osannut venäjänkieltä juuri ollenkaan, mutta yhtähyvin kuunteli kovin uteliaan näköisenä muiden keskustelua.
— Mitä, eikö niin, Mametka? kysyi häneltä joutessaan muiden hylkäämä
Skuratow.
— Niin, niin! äännähteli Mametka ja ilosta nyykytteli hullunkurisesti päätään.