Niin, kenenkä on syy?
Aikaisin seuraavana aamuna ennenkuin työhön lähdettiin kävin minä kaikissa kasarmeissa sanomassa jäähyväisiä vangeille. Monta känsäistä, voimakasta kättä ojennettiin minulle ystävällisesti. Muutamat puristivat kättäni toverin tavoin, mutta sellaisia oli vähän. Sillä useimmat ymmärsivät aivan hyvin, että minusta tulee kohta kokonaan toisenlainen ihminen kuin he olivat. He tiesivät, että minulla oli kaupungissa tuttuja, että minä lähden kohta herrojen luo ja istahdan vertaisena heidän viereensä. He ymmärsivät sen ja sanoivat minulle jäähyväiset ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, kuin minä olisin ollut herra enkä heidän toverinsa. Muutamat kääntyivät luotani pois eivätkä vastanneet minulle mitään. Olipa niitäkin, jotka silmäilivät minua vihamielisesti.
Rumpu alkoi päristä ja kaikki lähtivät työhön; mutta minä jäin kotiin. Sushilow nousi tänä aamuna aikasemmin vuoteeltaan ja valmisteli minulle teetä. Sushilow parka! Hän rupesi itkemään, kun minä lahjoitin hänelle muutamia vaateriepuja, paitani, säärystimeni ja hiukan rahaa. "Enhän minä sitä tapaile!" sanoi hän vapisevin huulin; "mutta minun on vaikea erota teistä, Aleksanteri Petrowitsh. Kehenkä turvaan minä nyt, kun te lähdette täältä?" Minä sanoin jäähyväiset myöskin Akim Akimitshille.
— Tekin pääsette täältä kohta, sanoin minä hänelle.
— Kauan, sangen kauan on minun oltava vielä, virkkoi hän puristaen kättäni. Minä syleilin häntä ja me suutelimme toisiamme.
Kymmenen minuutin kuluttua vankien lähdön jälkeen päästettiin meidätkin — minut ynnä toverini, jonka kanssa olin vankilaan tullutkin — vapauteen. Ensin piti mennä sepän luo kahleita päästämään. Mutta pyssyllä varustettu vartija ei ollut enää meitä saattamassa; me kuljimme aliupseerin kanssa. Insinööriverstaassa päästivät meidät täkäläiset vangit kahleista. Minä odotin niinkauan kuin toverini kahleita irroitettiin ja astuin vasta sitten alasimen ääreen. Sepät käänsivät minut selin itseensä, nostivat jalkani ylös ja panivat sen alasimelle… He hääräilivät ja tahtoivat tehdä työnsä niin mukavasti kuin mahdollista.
— Käännäppäs ensinnäkin liitoskohta esiin! … käski vanhempi seppä; — aseta se sitten, kas niin, nyt on hyvä… Lyö nyt vasaralla…
Kahleet putosivat. Minä nostin ne… Minun teki mieleni pidellä niitä käsissäni, katsella niitä viimeisen kerran. Ikäänkuin olisin ihmetellyt, että ne olivat olleet äsken jaloissani.
— Herran halttuun! Herran halttuun! sanoivat vangit katkonaisella, kolealla, mutta kuitenkin jostain syystä tyytyväisellä äänellä.
Niinpä niinkin, Herran halttuun! Sillä olihan edessäni vapaus, uusi elämä, kuolleista herääminen… Herttainen hetki!