Vapaaksi pääseminen.
Kaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden ja etenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkin vankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minä kärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänä vuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina. Ensiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotka vihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moni heistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja oli melkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta, ja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukauden kaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päivä luonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun asti vihamielisiäkin ihmisiä, jotka — Luoja tiesi, mistä syystä — eivät voineet vaihtaa kanssani sanaakaan.
Viime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeuteni koko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasin minä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuutta heidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitin kotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jo useimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikea kuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonka ensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukea sitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamun koittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuin olisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautui selvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohan jäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneet paljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkä kysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luin rivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksia entisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanut ihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrin vieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteen sukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonka alla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi… Mutta jopa oli ilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaan heihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta oli saatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjoja vankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty: "Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisen kanssa!…" Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilman kirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä tein itselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasin niillä itseäni pitkät ajat… Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoin selittää!…
Minä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukauden päivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minä talvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa ja ruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt ja syksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran… Tuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovasti ajatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minä tulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui. Vankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni; sillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi ja välinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikana pihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:
— Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätätte meidät onnettomat tänne yksiksemme!
— Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minä puolestani.
— Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemän vuotta…
Ja hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivan kuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut… Niin, moni onnitteli minua sydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minä nähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jo jäähyväisiä. K—tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivo ja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin. Hän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään ja ehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. "Minä odotan kärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne", sanoi hän minulle hymyillen, "sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltava täällä ummelleen vuosi."
Huomautan tässä sivumennen, että pitkällinen vapaudesta vieraantuminen antoi vapaudelle tavallista suuremman arvon. Vankien mielestä oli vapaus paljoa enemmän kuin se toden teolla onkaan. Joku renttumainen upseerin-passari näytti heistä miltei kuninkaalta, ainoastaan siitä syystä, että hänen päänsä oli ajelematon ja että hän liikkui ilman kahleita, ilman vartijoita.
Vapautumispäiväni aattona kuljin minä iltahämärässä viimeisen kerran vankilamme ympäri paalujen kohdalla. Kuinka monta kertaa olin minä kulkenut samojen paalujen ohitse! Täällä kasarmien takana olin minä oleskellut vankeuteni ensi vuonna yksinäni, hyljättynä, masennettuna. Muistan lukeneeni silloin, kuinka monta tuhatta päivää minulla oli vankeudessa oltavana. Jumalani! kuinka pitkä aika siitä on jo kulunut! Kas täällä, tässä nurkassa oli kotkamme ollut vankeudessa ja täällä olin minä usein kohdannut Petrowia. Eikä hän nytkään jättänyt minua. Hän juoksi luokseni, ja ikäänkuin arvaillen ajatuksiani ja jotakin ihmetellen rupesi kulkemaan äänettömänä vieressäni. Ajatuksissani sanoin minä jäähyväiset mustuneille, hirsistä tehdyille kasarmeillemme. Kuinka ikävän vaikutuksen olivat ne tehneet minuun ensi aikoina! Ehkäpä nekin olivat ajan kuluessa vanhentuneet, vaikka minä sitä en huomannut. Ja kuinka paljon nuoruutta ja voimaa oli haudattu näiden seinien sisälle! Tahdon sanoa kaikki tyyni; sillä onhan vankilan väki tavatonta väkeä. Ehkäpä onkin se kansamme lahjakkain, voimakkain osa. Mutta hukkaan on mennyt heidän voimansa, menehtynyt ikipäiviksi säännöttömällä, laittomalla tavalla. Ja kenenkä on syy?