Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin; keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettuja sotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri ja jotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööri luki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.
Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se oli matala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytetty kaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- ja maalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskenteli maalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja teki pähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.
Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssa vankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.
— Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoi hän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen on selvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan ja toiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina tai sotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon, että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkin vaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllin kehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistä paratiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensi luokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät he toisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitää omaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Siellä ei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolen on hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin on se edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heille ei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka on sotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taas oikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaat lapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elää yhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestä maljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus: liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettava saappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa. Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.
Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltä jotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomus ei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.
Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksen alaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi (sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoa voimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sen tähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengen yli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankeja piti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen ja suurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikki ilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollen hillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, ja jos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään, niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuin olen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa. Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän oli kokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hän Tresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kun Tresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa; ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänen kanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa oli eräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäin hyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.
— Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hän vangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies, joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinen talonpoika.
— Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajan kuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni ja näinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasi tulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koira paranisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, jos kuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri; jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan, niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään…
Ja niin kuolikin Tresorka.
Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata. Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampia vuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, että hän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkin heikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuoden kuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kun kaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytytti vahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti. Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön. Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle. Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iski syrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hän sairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut, että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkään eriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.