Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.
Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikka heitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaan tunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätyn ennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivät meitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivat meitä lankeemuksemme tähden.
— Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hän nuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.
He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltä salata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollut yhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaasti auttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmisten luottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).
Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista. Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovasti puolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset (puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja, loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineet mitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepä maksoivat heille samalla mitalla.
Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuin saavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmat heistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.
Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistä oli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja. Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistä katkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli sama isän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh; harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsh oli. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä ja laiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä ja tarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikein karttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisen luonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseen tuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oli harvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niin tarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovin lapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitä varkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuosta paheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarina jalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi ja lähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinen naapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisen ryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen ja oli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukauden kuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilman mitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinasta julkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen on häpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräykset rauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänet kuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen. Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaan rangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksi Siperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että oli menetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakin tienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakien mukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinut arvostella rikostaan oikealta kannalta.
— Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittää häntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.
Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille, pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensä tähden.
Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän oli nikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikki nämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt, sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä, lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsi hän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmän tyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissa kuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.