— Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyy vielä, kuka!
— Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; ken lie yrittänyt, se maassa makaa.
— Benderin rutto!
— Tarttukoon sinuun Siperjan surma!
— Vieköön sinut turkkilaisen miekka!
Ja riita alkoi.
— No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. — Eivät osanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täällä leipää suuhunsa…
Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Se osaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaan poikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelusta olisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itse olisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaa kaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehet riitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiin harjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovin kiivaasti, vimmatusti … syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävät toisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikki se näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vasten maininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinut alussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinka sitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena, hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaa haukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä kuin näyttelijälle.
Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täällä karsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toiset sitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minulla oli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, ja hankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetun arkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomia liinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun ja hankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minulle sittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemasta kapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitä aprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkä minä voinut häneen suuttuakaan.
Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, että minä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat he käytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin, jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaan ruokaa, jos tahtoisin syödä omaani… Luonnollista on, että he ottivat minulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmasti lainaamaan.