— Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikein totta.
— Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.
Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenään kaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensa edessä säilyttää arvokkaisuuttaan.
— Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; — minä, veliseni, pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.
— Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.
— Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta … kyllä sinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet… Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänellä oli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, joka sittemmin hirtti itsensä…
— Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana, liikanimeltä Grishka — pimeä kapakka. Tiedän.
— Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.
— Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinulle koko joukon todistajia…
— Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?