— Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.
— Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. — Meillä on uljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan…
— Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta, toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.
— No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissa järjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassa erityisellä lavalla.
— Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille, omalle veljellemme!
— Veljelle… Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessä juoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliä yllensä…
Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiin keräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangit tungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaan leivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muiden vankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidän hallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamista vasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.
Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässä ja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä oli kaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin. Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkin hiljakseen jossain nurkassa.
— Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuori vanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.
— No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltu nostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomilla ikenillään.