Niinpian kuin M—tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) oli lähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.
Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oli arkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimatta ankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan, huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli aina saapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoen mistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsitykseni vankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittää tämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivät minusta arvoituksilta.
Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työ oli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olen maininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisasti rahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jo tyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hän veltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollut rahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Mutta vaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät sen onnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin oli rahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysi ne äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpä hän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmiten joutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa. Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino. Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle… En voi olla sanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkin varsinaisesta aineestani.
Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensi hetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollut laisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotain niin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelin hänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaiset rypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niin hyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tänne suurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyä kääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinoja saadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muiden intoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itse sanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat he sen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollut varakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja meni lujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan "kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaa elänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivo ihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein "uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänen väitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtä kaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseen vakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitä seurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinka tarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaan kunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakin vanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivat kehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekä tavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia ja kovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hän olikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkin riitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, ei kuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti ja iloisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kenties erehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurusta voitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkun aivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä, että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistä kunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntä ukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoin ymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Mutta huolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan, piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta. Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kello kolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istui uunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhata majuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minä kuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herra vahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdä toisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi. — Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkein kaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa. Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin, mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisi hän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässä paalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se oli kuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihen koloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin ettei kukaan voinut piilopaikkaa löytää.
Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä, minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsi säilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas on luonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus "huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessa unohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella, kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä, ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata koko ansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työn ääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja, nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja ja vaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niiden omistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsä näytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; ja monessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, että kaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistä joutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta. Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiin tavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamulla ylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeen pukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen. Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hän kuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muille tovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joi itsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokomin kuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokien näyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi." Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien kesken juoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisena mahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleen soittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyi viulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän ei harjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisävelien soittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumatta seurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaa viuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä, ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun olet saanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda, voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenä pidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaan jonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtui toisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri ja invaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomista varten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaa mitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesi meluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntä rauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähden alipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkä tahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi, että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. — Mutta mistäs viinaa hankittiin?
Viinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita; kauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä, että juojia ja "huilaavia" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiin rahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyi aivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollut ammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täällä kyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätön luonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksi ja hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatii paljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekä tavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija ei huoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sen sitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkin kerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansa suuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hän palkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaan voittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänen apulaisiaan.
Vankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttä ja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta ja päättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidän selkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansa menettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo ja suostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaalla anniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilan ulkopuolella on sovelias henkilö — sotamies, porvari, väliin joku nainenkin — joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista, verrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee sen johonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään. Hankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksen tunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vangin sovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansa mene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, mutta kuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamat kuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensin ja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavat tarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoo vanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollista on, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan koko kavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekä saattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitava varas, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuoren rekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkka vaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voi nähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänen jälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahi kaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstä palaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta sen jälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen, ettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistä kopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin on jäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan, salaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hän pääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Mutta välistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaan jälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille, pääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon ja salakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamatta urakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisi häntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisi kaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että he molemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitsee salakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaan saakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihin muuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaa mitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan ole olemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niin että jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, ei häntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonka kanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkan ystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikki mitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, mutta kenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tai nuhteleminen.
Mutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, että viinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodut suolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, että viina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suolet ja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, ja rupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin, ilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtä kuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakin edeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauan uneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullista mieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovat säästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän vie ne anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattain puhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta sen mukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä. Viinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa. Helppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitä niistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisesta vieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkin pian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Silloin tuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin. Ensin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhat repaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikki viimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sitten seuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hän anniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy hän tukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; hän työskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksien onnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajan virtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toista samanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvin kerran on saapuva.
Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suuren summan rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisen kerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännyt sen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkia itselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varat ovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan. Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaan tietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijain luo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettää viimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta, joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin tai vartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitä on jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaa jälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleen anniskelijan toimeen. — Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullat uneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät he välistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhön menevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupungin ääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaan halveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin. Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin tai myöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomat retket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä, että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä varten vaadittiin kovin paljon rahaa.
Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattoman sievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän oli monessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänen kaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha. Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä, puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset, piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksi keritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sievä oli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hän kuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivat hänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin oli hyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä. Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellyt kenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa, hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntä joskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hän oitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankien tavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuin kymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleen mitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinut uusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten — niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinen Sirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä, oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa; ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein aina pilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hän virkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseen kasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän. Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento oli joutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankien osastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivat vierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostui äkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunut sotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinka sotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, että sotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivat hänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.