— Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. — Minkä tähden jouduit sinä tänne, vieläpä erityiseen osastoon… Voi sinua, Sirotkin parka!
— Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa; tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköni Grigori Petrowitshin.
— Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinka sinä olisit voinut ketään murhata!
— Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämä tukalalta.
— Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussa tuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelpo sotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänyt renikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.
— Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen, sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut… Elämäni kävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisi vaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, en juonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa, Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. — Ympärilläni oli vaan kovasydämisiä ihmisiä — ei ollut missä itkeäkään. Joskus piti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli jo yö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui; oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minä laskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni; riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasin siihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minä tarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia, kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Mutta mitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämä on? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetin paikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, että kävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolen tunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla. Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssyn käteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten ja jouduin tänne erityiseen osastoon.
Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetetty erityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoa lieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoa sievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joita täällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistä nähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muut kaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivat harmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiosta toiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sen saman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun, huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikka hämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.
Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean, tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaan voinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistään kuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka oli kanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekään tehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minusta tuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinen jättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevin mies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi, ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottoman iso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassa kulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollut sotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta), että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetetty jo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoin joutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiin myöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniä lapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseen paikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksi pienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämä jutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä, jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänen olentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenä ollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaan riidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuin halveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä; hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänen liikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensä luottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangen kavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä ja kovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpia anniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan ja silloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellen päihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmillä ivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdoin täydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen ja kävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa, pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen. Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noin kymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänen kimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkä kauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin, sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vasta sitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynyt puolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillä toinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita. Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille. —"Kylläpähän paranee!" — Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänä melkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkän näköisenä. — Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesi jokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Sen hän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutama vuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoi valittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useammin oleskeli hän lasaretissa… "Antautuipahan!" sanoivat vangit toisilleen.
Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jota humalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi, ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita. Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini, silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sitten tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, ja kovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.
— Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoilla suvaitsette juoda täällä teetä?