Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parasta vaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.
— Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. — Siis on teillä rahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet? Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!…
Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi hän tulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuri pönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeille leikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolelle vankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmilla käsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hän musertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomusta seurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin, tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonka tähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia, — katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Ei kuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille! — niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidän vaarallinen tilamme… Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hän aikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:
— Gasin! Viina varastettiin!…
Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.
— No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. — Ja vielä kauan aikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.
Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinan varastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemme keksitty.
Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujen luona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaan muulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa se sitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa… Minä muistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka, joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se oli rangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voi rikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: on kaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankin rikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa, mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisen turhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevan miehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas on murhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensa tai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään, monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan, elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniä lapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintä verta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpäs siitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassa jonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämä eroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksia samanlaisissa rikoksissa on — lukematon paljous. Eroituksia on yhtä monta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voi poistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä, niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassa eräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa… Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilät ja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, että maailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelien toverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas on sivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särky murtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitsee rikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen, joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseen murhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin, jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleen vapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminen elänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka, urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; mutta vankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, ettei hän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja sen lisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänen toverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei ole semmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana, mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankin samanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymykset sikseen. — Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.
IV.
Ensimäisiä vaikutuksia.