Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukin erilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamun koittoon asti.
Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä varten asetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapui vartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin. Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat usein erehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen. Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivat kasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuina jotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja sen vuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.
Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennen olen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuri itse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyvään käytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinni jostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivät kunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit. Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseni ärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmiten pilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui se vaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän ääneti penkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitään lukua.
Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulin sittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, että kaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaen vankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilan elämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista. Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleet vangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun. Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitä peljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaista ylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekin on paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaa heidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangen harvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipa hauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotonta päällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäi se hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa on olemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä, mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoon antaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisen ulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sen sisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansa ja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistä kuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekä muut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimatta ei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niin helposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jos semmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, ettei niistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituista vangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen (siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis elää hiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muut vangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinka rohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisen vangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisen ihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseen on siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa erään sellaisen omituisen tapauksen.
Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, joka oli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailija ja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessä sotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niin toimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hän kerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja ja pelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansa päähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa, joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivat siellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa, takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan "ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin. Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutow murtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeus tuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenä hyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulos sotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerin kimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksena semmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika. Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksen kauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrin pelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys oli tehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaan saamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.
Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minä olin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenä päivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankien osastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjän maassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuin muut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankien välillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainen kansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moiti koskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuri tahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovan onnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksi ja rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvä merkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehty tajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit usein todellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila on tukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänen kauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseen lykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hän sitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistus tapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamat koettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeus ei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka he ihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan, entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määrän kepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juoda edellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattava on, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla. Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu on vaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseen rahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennen rangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissa oleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kun miesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensi verta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämä oksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessä muutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin, johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntä parantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.
Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minun lisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin. Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näytti jonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleet harvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijän rangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, että illalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoa Orlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowia sanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli oli jotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvin uteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiin semmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillut kylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsi tahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useista murhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiin samana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin että kynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovin vaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänen selkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntä muut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntä toiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hän olisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavana päivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattian poikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseen kovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolet tuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksen huomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangille välttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen ja heikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynnin aikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, se varmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeita kasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta parani Orlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen, henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen. Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntä kokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannut voimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin jo Tobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, erään entisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoi hänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jo vaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä. Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella oli semmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että jo ensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen ja lihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew — se oli rosvon nimi — olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksen edellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä. Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuus kärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseään täydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oli aivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta, koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassa hämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkea halveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnon vaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen. Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollut mitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysin ymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaan pöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeys melkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaan mikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hän odotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensin sanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. — "Mutta nyt", lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanut jäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin, mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaan pikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hän hartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkin leikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänen entisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesin niistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hän huomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saada häntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti ja ylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksi pojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänen kasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisen kuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, joka kuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hän oli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakin kertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänen selkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätin sairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle, jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni, joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan. Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinen silloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minua halveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko ja kaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänet toistamiseen rangaistavaksi.
Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön — se näytti varsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdä vankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpä syystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä ja varovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotain rauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukin paikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huone valaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesi saappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. — Tukahuttava ilma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaan kyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään. Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän verta pahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaiset kortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi." Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaa yöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmea lehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukin pelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänellä käsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannut itselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kesti välistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin. Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa oli kerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensa menettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä. Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, että kaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamia omituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. He ovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien tai äkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä. Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuin syntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillin mukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voi rikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, että semmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkialla yhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä ja seuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakin vankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyi kohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiin tavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänen päävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisesti oleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessä kolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystä joka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaan jotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekä pelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiin nähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistä piiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kun vahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritusta maidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisi kopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minua hämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissa kuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" — siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista. Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikan huomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.
Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtä tekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilasta henkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli oven vieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshin leposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä, liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltä tilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hän mestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyään pani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystä noudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hän itseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsä tekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä; muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelin etenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisi voinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielä monasti puhuva Akim Akimitshista.
Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskella täällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani. Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti. Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukko Kaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistä eri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksi tshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinen oli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkään kanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanha ukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuin ryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuun heti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielä nuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen; hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenä ja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensä olivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsa oli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hän kuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellut kuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidän seurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntä kaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtä vaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin usein tyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyys suututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkään kanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensa aikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta. Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlien edellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yöt läpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. — "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hän pitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetään määräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisi kuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteni ensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut olla eroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankien ilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollut vankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minua olkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta sen jälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löi minua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmen päivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeata minun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!