— Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkin sinua opettaa.
— Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, pani rukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.
Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen Uusi Testamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista, ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaan oivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisesti kirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.
Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, että hän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.
Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?
Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.
— Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui
Jumalan sanaa. Erinomaista!
— Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?
— Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoo vihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!
Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, ja rupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaa vakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sitten kääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisen tavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin sen juhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja että hän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … ja että se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisesti vakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta, ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemään minulle tämän mielihyvän.