Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankki paperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä, läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan. Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään ja tyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivat kiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minua kilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakasti minua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitä hetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollut koskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niin paljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulle niin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sen sinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…
Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!…
Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan. Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa ja vihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaan vihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä. Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitä ihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja. Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisen vaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minulle hyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät ne käsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdoton arvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampi ruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassa verstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti on hän kadottanut paljon — kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seura on sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka laki tuomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa usein suhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa, kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyy hänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa… Hän on verrattava kalaan, joka vedetään järvestä rannalle… Ja siten tulee lain mukaan samanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi. Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaan aineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.
Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikista kasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista, ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuosta juutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänelle nauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntä nähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaama juutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttui suuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsh oli kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noin viidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekas ja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskin pelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiin oli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinka hän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittu murhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensa avulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptin mukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessa viikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanut hankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua, jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhan en voi mennä naimisiinkaan — sanoi hän minulle kerran, — ja minä aion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, ja hän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänelle vaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtä kaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten ei hän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samalla koronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilan asukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainen kuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonka aion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.
Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niiden joukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolme vähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuori hoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksan murhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarmin hauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä ja rumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisesti katselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta — koko vankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäni ensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien ja sanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleiden kalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä panin maata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyä minulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanut kuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt ja kiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista. Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaan olisi voinut aavistaakaan.
V.
Ensimäinen kuukausi.
Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön. Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle silloin tapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, että uusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuo päivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoin vielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskalliset ajatukset.
"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! — ajattelin tuon tuostakin itsekseni; — kas tämä on nyt satamani pitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskailla tunteilla… Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän, ehkäpä sitä vielä kaipaankin!…" — lisäsin siihen jonkunmoisella vahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuin onnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa. Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minut hämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminen voi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällä haavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää … siltä minusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverini katselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokasta kohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta — kaikki se vaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmin työhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidakseni sitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, etten minä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, että vihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamat miellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenä päivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurinta suosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinut olla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä. "Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä — ajattelin minä lohdutuksekseni; — kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiset eivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilan ulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselle ajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkin ajatus oli oikea!
Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuoden kuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow. Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita huonompia, muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minulla toinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussa erään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestä kopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruunun ruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa oman ruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangit itse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa oli suostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa he suostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivät tarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivän leipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien kesken kokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettu mitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä ja mahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niin vaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaan loukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamien vuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitä ainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisen halu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivo ihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen. Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olen maininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikille ystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla kuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelle intohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hän viinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin, sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepin kanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten ei tarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta meni kuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää, joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskin vankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johon lopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verran päivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaa hakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksi kussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliidit ottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivan mitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät oman rauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tulla toimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa, vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidien välityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskus ryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausia peräkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, — mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteen tuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosin puhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hän hymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kumma katsella tuota lapsekasta jättiläistä.