— Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas
Lukaa.
— Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?
— Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parin valmiiksi.
— Menikö kaupaksi?
— No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikä totellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän — osti.
Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.
— Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratow sanomattoman kylmäverisesti. — Stepan Feodoritsh Pomortsewille, luutnantille, laitoin anturat.
— Olikos hän tyytyväinen?
— Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäin polvellaan. Kovin hän suuttui. — No, niin! mitäpäs siitä!
Kun ol' hetki vierähtännä,
Akuliinan mies ol' läsnä…