Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.
— Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinen luoden häneen karsaan silmäyksen.
— Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.
Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muiden vihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisen ja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Mutta syynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissa ollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankien sanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikki iloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Se riippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinen ihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Mutta olipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten ja niitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli eräs sellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangen hupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen, hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiin vallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammatti sotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielä vastedes puhua.
Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaava vähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muita etevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystä sekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. he saavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenään olivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljon kadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopa kunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivat päällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisina järjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim. laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minua kohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovin puheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.
Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka oli purettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minä luulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut. Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen veti saappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän. Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla ja rupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.
— Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi joku itsekseen.
— Lastujako lie tarvinnut.
— Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.
— Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättä lukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankea peräkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltosti osoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivat talonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkin hullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottu pää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata lunta vasten.