Muistelmia kuolleesta talosta - Fyodor Dostoyevsky

Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla. Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruunun kapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta ne eivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinen vanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hän minulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näki minun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotka myyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästä kaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen. Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten ei olekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimatta viinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällä tavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana. Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskeli kiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijan luonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hän ikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsa oli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä, hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän oli joutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut. Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän ei voinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen. Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hän pelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelle peräti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies. Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuin akka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansa salakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkun kuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynä siihen, ettei viina loppunut vankilasta…

Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanut vankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitan almuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinka kauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta "onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä ja vehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovin tukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaan ankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Jos kaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin ja kukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minä ensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tuloni jälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuli äiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinen ja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerran ennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeuden tutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuin minäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseen jäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastui tyttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, haki nyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähti jälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herran nimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minä otin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaa säilytin minä kauan aikaa.

II.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynyt elävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoa himmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneet tai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisen kokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.

Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä, tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkin luonnollista.

Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässä elämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää, tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänyt mielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäin arvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein joka askeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia ja erinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaa vankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden ja rupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyä kesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.

Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen; mutta siitä huolimatta näytti minusta — omituista kyllä — että vankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olin luullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaasti vankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat, joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivät jotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta, rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työn raskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikä lakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepin käskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaa enemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskentelee järjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuin pakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntä työtä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiin rangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisi vapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksista jo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisesti hyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkin vangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä; sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä, tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta jos häntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseen ja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaa paikasta toiseen ja sitten päinvastoin, — luulenpa, että hän murtuisi muutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edes ja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta. Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi ja olisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseen tarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä, alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä, niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, että se on pakonalaista.

Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitään käsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oli ruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishillä särkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivat ruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat ja survoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian ja väkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut olla työttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä teki ehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia, kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivät ja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kun vaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseen paitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kun ei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapauden menettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus, joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessä asuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaan tulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, ja minä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta, vaikka tajuamattansakin.

Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, ettei sellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voi mitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli moni tilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meillä puolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla oli rahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivat vangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meillä yhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapa peloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeista saanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikki riittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettua koko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunien tarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa. Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä ja se oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinä löytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suuresti välittäneet.