— Mikä majuuri.
— Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?
— En.
— Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.
Mutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hän ollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseen innostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Minä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskeli vankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä, niinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kerta rukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja ja tahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisia Pietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivat saaneet tietonsa asiantuntijoilta.
Mutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.
Koko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä piti eräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50 kopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas, aiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihen saunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangit olivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan. Leikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuilla pyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassa jaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässä eteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide oli tarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niin ahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistä voi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään, ilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minua pesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoon kuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimellä ja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin ja miellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneet keskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillä tottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa oli eteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, että vangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihen täysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää auki kahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdään nahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritään alushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Pari tällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaa hopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen, koska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkin väljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollen hieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilman säärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Mutta säärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi on oppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin koko temppu… Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun. Ensiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oli ollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinään kahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempun ilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan, jotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeille annettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noin kahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illoin tarjotaan haukattavaksi "keskisäätyläisten" luona. Saippuaa myytiin eteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestä ja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkin vangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinen kuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolesta kopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitä varten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestä kiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa. "Vetäkää ne ylemmä pohkeille", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivan kuin holhooja; "kas tässä varovasti, tässä on kynnys." Minua oikein hävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minä yksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hän kohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisen tulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; jos minä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinka olisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelle ollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänet pitämään minusta semmoista huolta?
Avattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleet helvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä ja yhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä, ehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossa yhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry, karsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisi laskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrow rohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kun olimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakin pyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidän ylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrow ilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupan hieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikasta luovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämä nyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaan penkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaiselle laattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormen paksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut. Koko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisi istunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toiset peseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraan laattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievillä portailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen ei kuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimää vettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valelee sitte itseään kylmällä vedellä — siinä kaikki. Noin viisikymmentä vastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivat itseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin. Se ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat ja nauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat… Jotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpa heidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat, riitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet. Likaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa; kuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä, tungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattialla istuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovesta pilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eikö ehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät ja punaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystä kuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet, niin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja. Hirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitä nähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenä koko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilven lomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädet ja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestä kurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänen pyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavan tarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaan se ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaan itseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaan palkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaan muutteli kokonaista viisi kylvettäjää. "Onpa tuo Isai Fomitsh aika mies kylpemään!" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, että hän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut, ja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisella äänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikki olisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa. Minä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hän katsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Minä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojeni juureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meille sillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, että hän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että "tulette puti puhtaaksi", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen en kuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. "Ja nyt pesen minä pikku jalkanne", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa, että kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaan huolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa. "Pikku jaloilla" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hän arvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitä syystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikä minunlaisella miehellä.