— Mitäs sitten.
— Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meillä ainokainen, huusivat vangit nauraen.
— Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!
— Olenhan ilmankin Siperjassa.
— Pääset vielä kauemmaksi.
— No, onkos siellä Jumala?
— On kuin onkin.
— No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyvä olla.
— Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka Isai Fomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänyt reippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hän alkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta laulua veteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin, kun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla, että se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaista lauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkin jokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voiton vihollisistaan.
Perjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita varta vasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsh oli niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestä uteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaan pienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutisten muutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa. Semmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilytti huolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivan otsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenä sarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän luki sitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasin ja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuului rukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, jos Isai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsa tempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaan ulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hän laatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasi vaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä, rukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä. "Hän intoilee!" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran Isai Fosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilo merkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselin häneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisella tarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käski itkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta laki määräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä "äkkiä" oli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossa luvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkellä pitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukea rukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja että kasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinen muutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshia sanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaana temppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsa salaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukous paraillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekä sotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikut laveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemmin meluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous oli sallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessä huutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään, kun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyi häntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesi lukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kun hänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaan näköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaan siristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen. Majuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntä suoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitsh korotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista, kysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessään suuttunut teihin?