— No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herran halttuun!
Isai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon ja pisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraa hohottivat.
Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaan ei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa. Itse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisesti kannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisella tavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan oli tuntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaan vihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria, papukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikä ollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.
— Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!
— Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa, vastasi Isai Fomitsh reippaasti.
— Paiseinen!
— Vaikkapa olisinkin.
— Paiseinen juutalainen!
— Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.
— Vapahtajan möit!