Isai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, ettei uskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiin ihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun oli nähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitä sormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitä hän sanoisi.
— No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada! jatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.
— Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.
Ne olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa.
Kaikki purskahtivat nauruun.
— Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Mutta katso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.
— Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkytti juutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellen arasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdä kauppaa.
— Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?
— Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.
— Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?
— Isai Fomitsh.