"— Te sitä ette ollenkaan tohdi…
"— Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasin ja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.
"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo, viskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.
"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaan minut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaan kiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos: tahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnon kohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kummin luo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuli Loviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minä syypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että täti äskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nyt sairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakin puhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt, sanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, joka olisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsä aikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskin leivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollut vaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa ja mennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa. Niin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edes epäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivä tapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi: 'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minä sinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin oli sydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minut kiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa ja antoivat ilmi rikokseni…"
— Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; — rikoksestanne olisi teidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi siviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa. Kuinka se on mahdollista?
— Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. — Kun minut asetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllä tavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: "Mitä haukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!" Siitä syystä ruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sain neljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon. Mutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskin kapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sitten sotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh! Muistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.
X.
Joulu.
Vihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiin tosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohta kuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen tai joukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetetty mihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivat viinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan, sukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä; Baklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijain luona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitä syystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla ei ollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostain odottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänä tapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneet invaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopa hanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivat säästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivät velvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominen päivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksi tunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisia päiviä oli vuodessa kolme.
Ja kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näiden pahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisen kansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työn tekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivien muisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunut täällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikki olivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla ei ollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisen näköisinä… Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyi tavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja ken poikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiin haukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistä juhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopa liikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta, aavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakin yhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkan joutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitä muuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoi selvästi huomata.