Akim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä ei ollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orpona vieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseen palvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillä hän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti, poikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäin jumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästi himmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekä hyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaan hätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiä muistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen, mitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsä ajattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti, mutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Jos häntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuin tänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti. Kerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaa ajatustaan, vaan sepä saattoikin hänet — vankeuteen. Läksy ei voinut olla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittää syyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön, ettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, sillä ajatteleminen "ei ollut hänen järkensä asia", niinkuin vankien kesken oli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katseli hän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän oli täyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasi paistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaan joku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunut näkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä sen johtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minä olen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnon vaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä. Ennen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa peräti kuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Mutta nyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljä kuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, että saisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hän pukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko se hänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuin olla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin; muistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, ja mielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonka hän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä. Ainoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan. Huomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muutti hakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hän pukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansa oli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hän kuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin peräti mitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis "majuurin" luo sitä tasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennut huomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansa omantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlan vaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävien kunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänä velvollisuutena ja hänen sydämeensä — kauneuden korkeimpana esikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpana vankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistä laattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuoda jouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikki puuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen ja nukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuin mahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista ei ollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.

Se vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiin kasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikille rauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti ja ystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh, samoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaita kyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin oli j.n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi, että kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oli viritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeli aamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkut malttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona. Yleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti ja hiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja. Kaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamat kävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Oli huomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, ettei vankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoista ystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edes niinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensa kanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se on huomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa. Seurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä ja kuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia; semmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minä läksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdet himmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosi savupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulle ystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidän joukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneet kanssani yhtään sanaa.

Juuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jo keskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: "Aleksanteri Petrowitsh! Aleksanteri Petrowitsh!" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minä pysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen ja harvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minulle vielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyi eteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samalla onnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.

— Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, että hän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.

— Ka mitäpä, nyt on juhla … sai hän sanotuksi ja huomattuaan itsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireesti kyökkiin.

Huomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaan toistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihen asti, kun minä pääsin pois vankeudesta.

Kyökissä, kuumaksi lämmitettyjen uunien luona oli suuri tungos ja ahdinko. Jokainen valvoi omaansa; keittäjät rupesivat valmistamaan ruunun ruokaa, sillä tänä päivänä syötiin päivällinen aikasemmin kuin tavallisesti. Ei kukaan maistellut vielä ruokia, vaikka monen olisi tehnyt mieli; muiden nähden tahdottiin noudattaa hyvää tapaa. Odotettiin pappia ja vasta sitten aiottiin lakata paastoamasta. Päivä ei ollut vielä täysin valennut, kun portin takana korpraali rupesi huutamaan: "Kokit tänne!" Tällaista huutoa kesti kahden tunnin kuluessa melkein lakkaamatta. Siten kutsuttiin kokkeja kyökistä ottamaan vastaan kaupunkilaisten antimia. Niitä tuotiin runsaassa määrin, tuotiin kalatsia, leipää, piirakoita, renikoita, bliniä ja muita leivoksia. Luulenpa, ettei kaupungissa ollut yhtään porvari-emäntää, joka ei olisi muistanut lähettää joululahjoja vankeudessa oleville "onnettomille." Oli hienojakin leivoksia runsaassa määrin, oli myöskin vähempiä lahjoja — joku puolenkopeikan kalatsi tai muu vehnäleipä, jonka toinen köyhä oli toiselle köyhälle viimeisestään antanut. Kaikki otettiin vastaan yhtä kiitollisesti, katsomatta antimien ja antajien erilaisuuteen. Vastaanottaessaan paljastivat vangit päänsä, kumarsivat ja toivottivat antajille onnea, jonka jälkeen he veivät lahjat kyökkiin. Kun niitä oli keräytynyt suuria kasoja, kutsuttiin vanhimmat ja ne saivat jakaa lahjat tasan kutakin kasarmia kohden. Siinä ei ilmaantunut mitään riitaa, eikä eripuraisuutta: jako toimitettiin rehellisesti ja kukin kasarmi sai osansa. Meidän kasarmiamme varten määrätty osuus jaettiin täällä yksityisten kesken, ja sen työn toimitti Akim Akimitsh yhdessä erään toisen vangin kanssa; omin käsin he jakoivat ja antoivat kullekin osansa. Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista; kaikki olivat tyytyväisiä; eikä kukaan epäillyt, että antimia olisi voitu salata tai harjoittaa vääryyttä jaossa. Järjestettyään asiat kyökissä, ryhtyi Akim Akimitsh pukeumistoimeen, jonka hän teki säädyllisellä ja juhlallisella tavalla, jättämättä yhtään hakasta kiinni panematta; vasta sen jälkeen toimitti hän varsinaisen rukouksensa. Hän rukoili jokseenkin kauan. Samalla rukoili myöskin koko joukko muita vankeja, enimmäkseen ijäkkäitä miehiä; nuoret eivät rukoilleet kauan; noustuansa vuoteelta ristivät vaan hätimiten silmänsä ja niin tekivät he pyhinäkin. Rukouksen toimitettuaan tuli Akim Akimitsh luokseni ja toivotti minulle juhlallisen näköisenä rauhallista joulua. Minä pyysin häntä kanssani teevedelle, ja hän puolestaan tarjosi minulle porsaan paistia. Hetkisen kuluttua tuli luokseni myöskin Petrow onnea toivottamaan. Hän oli nähtävästi jo ryypännyt, ja vaikka tulikin luokseni kiireisesti, ei hän kuitenkaan sanonut monta sanaa, seisoi vaan hetkisen edessäni, ikäänkuin jotain odotellen ja läksi kohta luotani kyökkiin. Sillä välin tehtiin sotilaskasarmissa valmistuksia papin vastaan ottamista varten. Tämä kasarmi oli sisustettu toisin kuin muut, siinä olivat laverit asetetut seinien viereen, eikä keskelle huonetta niinkuin muissa kasarmeissa; niinpä olikin se koko vankilassa ainoana huoneena, jonka keskus oli vapaa. Semmoisen sisustuksen tarkoituksena lienee ollut se, että tähän kasarmiin olisi voinut tarpeen tullessa koota vangit. Keskelle huonetta asetettiin puhtaalla liinalla katettu pieni pöytä, jonka päälle pantiin jumalankuva. Vihdoin tuli pappi, kantaen ristiä ja pyhää vettä. Rukoiltuaan ja laulettuaan jumalankuvan edessä, kääntyi hän vankien puoleen ja nämä tulivat hartaan näköisinä ristin luo. Sen jälkeen kävi pappi kasarmeissa ja pirskoitti niihin pyhää vettä. Kyökissä kehui hän vankilan leipää, joka oli koko kaupungissa tunnettu hyvän makuiseksi, ja vangit päättivät lähettää hänelle kaksi äsken leivottua leipää; ne sai eräs invaliidi viedä oitis perille. Kun pappi vei ristin pois, saatettiin sitä samalla hartaudella kuin se oli vastaan otettukin, ja kohta sen jälkeen saapui paikalle komendantti majuurin seurassa. Komendanttia täällä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hän kulki majuurin kanssa kaikkien kasarmien läpi, toivottaen kaikille rauhallista juhlaa, pistäytyi sitten kyökkiin ja maistoi kaalisoppaa. Se oli oivallista; sinä päivänä annettiin joka vangin osaksi naulanverta lihaa. Sitä paitsi oli valmistettu hirssipuuroa ja voita oli annettu runsaasti. Kun komendantti oli lähtenyt pois, ruvettiin majuurin käskystä päivälliselle. Vangit väittelivät hänen silmiänsä. He eivät suvainneet hänen vihaisia katseitaan silmälasien alatse, kun hän vilkui oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, eikö olisi jossain epäjärjestystä tai virheellisyyttä.

Käytiin päivälliselle. Akim Akimitshin porsas oli paistettu oivallisesti. Mutta minä en voinut käsittää sitä seikkaa, että kohta majuurin lähdön jälkeen ilmestyi tavattoman paljon päihtyneitä, vaikka viisi minuuttia sitä ennen kaikki olivat melkein aivan selviä. Nyt nähtiin koko joukko punottavia kasvoja, nähtiin myöskin balalaikoja. Puolalainen kulki jo viuluineen jonkun humalikkaan jäljissä, palkattuna koko päiväksi, ja vingutti hänelle iloisia säveliä. Keskustelu kävi yhä sekavammaksi, meluavammaksi. Päivällinen syötiin kuitenkin ilman suurempia häiriöitä. Kaikki tulivat ravituiksi. Vanhukset ja jotkut muutkin menivät oitis ruoan jälkeen levolle, ja niin teki Akim Akimitshkin ajatellen arvattavasti, että suurena juhlana on päivällisen jälkeen välttämättömästi nukahdettava. Vanhauskoinen ukko kiipesi lyhyen ruokalevon jälkeen uunille, avasi siellä kirjansa ja rukoili melkein lakkaamatta aina sydän yöhön asti. Hänen oli vaikea nähdä "mokomaa häpeätä", niinkuin hän nimitti vankien räyhäävää elämää. Kaikki tsherkessit istautuivat rappusille ja katselivat humalaisia inhon sekaisella uteliaisuudella. Minä kohtasin Nurran; "huonosti, huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään, "hyvin huonosti! Allah on siitä suuttuva." Isai Fomitsh sytytti ylpeästi kynttilän nurkkaansa ja rupesi työtä tekemään, ikäänkuin olisi tahtonut osoittaa, ettei hän pitänyt juhlaa missään arvossa. Siellä täällä pantiin toimeen "maidaneja." Invaliideja ei pelätty laisinkaan ja aliupseerin varalle, joka itse puolestaan koki olla mitään näkemättä, asetettiin vartijoita. Vartijaupseeri pistäysi sinä päivänä kolmasti vankilaan. Mutta humalikkaat piiloutuivat ja maidanit lakkautettiin, kun hän tuli sisään; sitä paitsi ei hän näkynyt tahtovan kajota vähäpätöisiin epäkohtiin. Ja päihtymistä pidettiin tänä päivänä vähäpätöisenä epäkohtana. Vähitellen kävi elämä yhä meluavammaksi. Syntyi riitoja. Selviä oli kuitenkin enempi osa, niin että humalaisia voitiin pitää silmällä. Mutta kovinpa viimemainitut joivatkin. Gasin riemuitsi. Hän käveli tyytyväisen näköisenä makuupaikkansa edustalla, jonne hän oli kantanut viinansa kasarmien takana olevasta kätköpaikasta, ja hymyili viekkaasti, kun joku tuli häneltä ryyppyä tahtomaan. Itse ei hän juonut pisaraakaan. Hän aikoi ruveta siihen toimeen vasta juhlan lopulla, kun ensin olisi kerännyt rahat muiden taskusta. Kasarmeissa kajahtelivat laulut. Mutta elämä alkoi jo käydä tuskallisen tukahuttavaksi ja lauluista ei ollut kaukana itku. Jotkut kuljeskelivat balalaika kädessä, turkki hartioilla ja heläyttelivät kieliä reippaan näköisinä. Erityisessä osastossa muodostui kahdeksanmiehinen laulukuntakin. Se lauloi oivallisesti balalaikojen ja kitarrien säestäessä. Varsinaisia kansanlauluja laulettiin vähän. Niistä muistan vaan yhden, näin alkavan:

Nuorna ollessain
Ma kestailin vain.

Minä kuulin täällä toisinnoksenkin samaan lauluun. Loppuun lisättiin muutamia säkeitä: