Mull' on pirtissäin
Järjestetty näin:
Luskat pestynä,
Kaali keittynä,
Pielet siistinä,
Piiras pöydällä.
Enimmiten laulettiin n.s. vanginlauluja, jotka kaikki olivat yleisesti tunnettuja. Yhdessä semmoisessa, joka alkoi sanoilla: "ennen muinen…" kuvailtiin leikillisesti, kuinka vanki ennen oli iloinnut ja viettänyt herraselämää, vaan sitten joutunut linnaan; ennen oli hän syönyt blamangeta ja juonut sampanjaa, vaan vankilassa — "kun sai kaalia ja vettä, söi niin että hampaat narskui."
Laulettiin myöskin surumielisiä lauluja. Yksi sellainen vanginlaulu oli näin kuuluva:
Luojan päivä valkeneepi,
Vahti koiton rummuttaa;
Ovet vanhin aukaseepi,
Kirjur' meidät tarkastaa.
Ihmiset ne eivät tiedä,
Mitä täällä kärsitään;
Luoja meit' ei heitä vielä,
Huku emme täälläkään, j.n.e.
Eräs toinen, luultavasti jonkun vangin sepittämä laulu oli vielä surullisempi; sillä oli kaunis sävel, vaikka sanat olivatkin vastenmieliset. Sitä ei laulettu yhdessä. Usein tapahtui kuitenkin, että joku yksityinen vanki istahti vankilan portaille ja ajatuksiinsa vaipuneena rupesi sitä yht'äkkiä korkealla äänellä laulamaan. Sellainen laulu särki sydäntä. Äänet olivat täällä jokseenkin hyvät.
Sen ollessa alkoi jo hämärtää. Surua ja murhetta oli nähtävänä juoppouden ja melun keskellä. Se, joka tunti takaperin oli nauranut, itkeä nyyhkytti nyt jossain nurkassa ylen määrin päihtyneenä. Jotkut olivat jo kerinneet pari kertaa tapellakin. Toiset taas hoipertelivat kalpeina pitkin kasarmeja ja hakivat riitaa. Ne taas, joiden humala ei ollut ärtyisää laatua, etsivät ystäviä, jotta olisivat voineet purkaa heille surunsa. Nuo ihmisraukat tahtoivat viettää hauskasti juhlaansa — ja kuitenkin oli se päivä heille raskas ja surullinen. Sillä kaikki viettivät sitä ikäänkuin toiveissaan pettyneinä. Petrow kävi vielä pari kertaa luonani. Hän joi vähän ja oli melkein selvä mies. Mutta hän odotti viimeiseen hetkeen asti jotain, jonka välttämättömästi piti tapahtuman, jotain tavatonta, juhlallista. Hän ei tosin puhunut siitä, mutta se näkyi hänen silmistään. Hän samosi kasarmista kasarmiin ilman väsymystä. Mutta mitään muuta kuin juoppoutta ja riitaa ei tapahtunut. Sirotkin käveli myöskin uudessa punaisessa paidassaan kaikissa kasarmeissa, siistinä ja puhtaana, hiljaan ja lapsekkaasti, ikäänkuin hänkin olisi odottanut jotakin. Vähitellen kävi elämä kasarmeissa inhoittavaksi, kärsimättömäksi. Tosin oli paljon hupaisiakin kohtauksia, mutta mieleni tuntui kuitenkin raskaalta ja minun oli sääli ympärilläni olevia ihmisraukkoja. Tuolla kiisteli kaksi vankia siitä, kenen olisi toistansa kestitseminen. Näkyi, että he olivat jo kauan kiistelleet, jopa olleet riidassakin keskenään. Toisella heistä oli vanhaa vihaa toveriansa vastaan. Hän valitteli ja tahtoi näyttää toteen, että toveri oli tehnyt hänelle vääryyttä: oli myyty joku turkki, kätketty joitakin rahoja viime vuonna laskiaisen aikaan. Jotakin oli vielä sitä paitsi… Syyttäjä oli korkeakasvuinen, jäntevä ja älykkään näköinen mies; luonteeltaan oli hän hiljainen, vaan humalassa ollessaan tahtoi hieroa ystävyyttä toisten kanssa ja purkaa heille sydäntänsä. Riitelemään ja velkomaan rupesi hän ainoastaan siitä syystä, että voisi sitten tehdä sitä lujemman sovinnon riitaveljensä kanssa. Toinen oli vankkaruumiinen, lyhyenläntä mies; kasvot hänellä olivat pyöreät, viekkaan näköiset. Hän oli juonut ehkä enemmän kuin ystävänsä, mutta ei ollut sentään humalassa. Hän oli lujaluontoinen ja pidettiinpä häntä varakkaanakin; nyt katsoi hän kuitenkin jostain syystä parhaaksi olla ärsyttämättä lavertelevaa ystäväänsä, jonka hän sen vuoksi vei anniskelijan luo; ystävä taas vakuutti, että toinen oli velkaa ja että hänen sen vuoksi piti tarjota ryyppy, "jos tahtoi olla rehellisenä miehenä."
Anniskelija, joka kohteli ostajaa kunnioituksella ja lavertelevaa ystävää hieman halveksivaisesti, koska tämä joi vieraan kulungilla, otti viinansa esille ja kaatoi sitä kuppiin.
— Ei, Stepan, oletpa niinkin velkaa, sanoi laverteleva ystävä, nähdessään, että oli päässyt voitolle.
— En minä viitsi kanssasi kiistellä, vastasi Stepan.