— Ei, Stepan, sen sinä valehtelet, vakuuttaa edellinen ottaen viinakupin anniskelijalta; — sinä olet minulle velkaa; eihän sinulla ole häpyäkään! Konna olet sinä, Stepan, sanalla sanoen konna!
— Älä mutise, äläkä läikytä viinaa maahan! Kun annetaan, niin juo! huusi anniskelija lavertelevalle ystävälle.
— Juonhan minä, ole siitä huoleti! Onneksesi, Stepan Dorofeitsh! sanoi hän kääntyen kohteliaasti toverinsa puoleen, jota äsken oli sanonut konnaksi. — Ole ikäsi onnellinen! Hän joi kupin pohjaan, rykäsi ja pyyhki suunsa. — Ennen kulutin minä paljon viinaa, huomautti hän kääntyen kaikkien puoleen; mutta nyt alkaa ikä painaa. Kiitoksia, Stepan Dorofeitsh.
— Ei kestä.
— Ja niin minä puhunkin sinulle Stepan, aina vaan siitä; ja sitten vielä siitäkin, että sinä olet suuri konna…
— Mutta minä sanon sinulle, sen juoppolalli, keskeytti kärsimyksensä lopettanut Stepan, että meidän on nyt tehtävä hyvä ero. Mene sinä haarallesi ja minä menen omalleni. En viitsi enää kuulla lorujasi.
— Etkös sinä sitten aiokaan antaa rahoja?
— Mitä hiiden rahoja sinulle antaisin?
— No hyvä! Toisessa maailmassa tulet vielä itse tarjoomaan, mutta siellä en huoli niitä enää. Meikäläisen raha on työllä ja hiellä ansaittua.
— Mene hiiteen.