— Mitä mutiset; näytä tie!
— Mene, mene!
— Konna!
— Roisto!
Ja niin alkoi riita, vielä ankarampi kuin ennen kestitsemistä.
Lavereilla istui kaksi ystävää. Toinen heistä oli korkeakasvuinen, punaposkinen, lihava mies. Hän melkein itki, sillä kovin oli mielensä liikutettu. Toinen taas oli kivuloisen näköinen, laiha ja pitkänenäinen; hänen pienet silmänsä olivat luodut maata kohden. Hän oli saanut aikanaan jommoisenkin opillisen kasvatuksen. Joskus maailmassa oli hän ollut kirjurina ja esiytyi nyt toverilleen tietomiehenä, joka seikka jälkimäistä hiukan harmitti. He olivat juoneet koko päivän yhdessä.
— Hän löi minua! huudahti lihava mies pudistaen vasemmalla kädellään kirjurin päätä.
— Vaan minä sanon sinulle, ettet sinäkään ole oikeassa … alkoi kirjuri opettavaisesti, katsoen yhä vaan kiinteästi maahan.
— Hän löi minua, kuulethan! keskeytti toinen pudistaen vielä kovemmin ystävätään. — Sinä oletkin ainoa ystäväni koko maailmassa; sen tähden sanonkin sinulle: hän löi minua!…
— Mutta minä sanon sinulle, että sellainen puolustus on häpeäksi, rakas ystävä! vastasi kirjuri suopealla äänellä; — parasta on, kun myönnät, että syynä juoppouteen on yksinomaan sinun oma heikkoutesi.