— Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä… Minkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräs ijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.
— Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jutut lähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.
— Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitä ennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeä käytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän oli mustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaa kaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä ja kokemusta. Suulas oli hän myöskin.
— Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; — viime viikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkustelee tarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan, mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkään uskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta sen minä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissa paikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehet taas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistää vankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, että kaikki on hyvässä kunnossa…
— Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta asti on ollut humalassa.
— Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaa humalassa!
— Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saada mitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niin puhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.
Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaa kulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toiset pysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmän arvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toiset jatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mielet olivat sinä iltana liikutetut.
Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin ja suljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnilla käytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista. Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeen maidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava. Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkin itseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä oli lukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon, mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilman omaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitä lähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosi on, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; mutta sittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminen oli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sitten aamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsi nukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla. Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin luki kapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, että samoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampien vuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauan on se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinen liike, tungeskeleminen… Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivat työhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.
Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhä varmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali oli lähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oli Tobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissa kerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivat näyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, että esimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankeja lähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa, maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanalla sanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää. Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivat asiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan ei ollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaa kyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiin kovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävi hän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useammin kutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekä siivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksesta eräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurin levottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuotti hänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansa naskalilla sydänalaan.